Matti Lahtisen puhuessa seisoi hänen eronnut vaimonsa kuuntelemassa. Hän oli astellut metsään aamusella säteilevän iloisena uuden miehensä käsikoukussa, hyvin rouvamaisena, kiireestä kantapäähän kunnioitusta herättävänä. Tytär ja sällit kantoivat eväskoreja. Palvelijatar seurasi jäljestä nuorimman lapsen kanssa. Kaikki osoitti onnea, tyytyväisyyttä ja hauskuutta.
Sitten olivat he lepäilleet ja loikoneet viidakossa. Oli juotu ja syöty, he olivat tarjonneet ja heille oli tarjottu, oli leikitty ja naurettu. Ei ajatustakaan muinaisista ajoista! Omatunto oli vaiti kuin ravittu lapsi.
Tosin silloin, kun hän oli nähnyt entisen miehensä hutikassa hoipertelevan hänen ikkunansa ohi, oli hän tuntenut piston sydämessään.
Sittemmin oli hän kuullut miehestään tulleen pelastusarmeijan loistotähden. Siitä hän oli rauhoittunut kerrassaan. Nyt hän sai kuulla miestään. Hän ymmärsi hänen puheensa. Hän ei puhunut Uriasta. Hän kertoi itsestään. Hän vääntelihen ajatellen, mitä oli uhrannut. Hän silpoi palasia omasta sydämestään ja viskoi ne kansanjoukon keskeen. Hän tunsi sen erämaan ratsastajan, sen ryövärien voittajan. Ja tämä sammuttamaton tuska tuijotti häntä vastaan kuin ammoittava hauta.
Tuli yö. Ihmiset läksivät metsästä. Hyvästi vihreys, hyvästi kukkaset! Hyvästi avara taivas, jääkää hyvästi! Käärmeet alkoivat madella mättäissä. Sammakot kämpivät teille. Metsä muuttui rumaksi. Kaikki ikävöivät kotiin kivierämaahan, kuutamomaisemaan. Siellä on niin hyvä oleskella. Kenties kärsivä ihmissydän siellä pikemmin käy kohti kiiruista kivettymistään.
* * * * *
Vaimo Anna Eriksson oli kutsunut luokseen entiset ystävänsä. Esikaupungin käsityöläisemännät ja köyhät apulaismuijat tulivat aamupäiväkahville. Ne samat, jotka olivat olleet pakopäivänäkin, olivat nyt hänen luonaan. Yksi vain oli uusi, pelastuskapteeni Maria Andersson.
Anna Eriksson oli nyt usein käynyt pelastusarmeijassa. Hän oli kuullut miehensä puheita. Aina kertoi tämä itsestään. Vaimo tunsi aina hänen peitetyn elämäntarinansa. Hän oli Abraham. Hän oli Job. Hän oli Jeremias, jonka ihmiset upottivat kaivoon. Hän oli Elias, jota lapset tiellä häväisivät.
Tämä suru tuntui vaimosta pohjattomalta. Se näytti omistavan joka äänen, jonka hän kuuli, ja ottavan naamarikseen kaiken, mitä hän kohtasi. Hän ei ymmärtänyt, että mies puhui itsensä terveeksi, että hänen rinnassaan iloitsi ja ailakoi riemu runoilijavoimastaan.
Hän oli kuljettanut tyttärensä myös armeijaan. Tytär ei ollut tahtonut lähteä. Hän oli ankara, hyvä ja tunnollinen. Leikkivää nuoruutta ei ollut vähääkään hänen veressään. Hän oli syntynyt vanhana.