Hän oli kasvanut häveten isäänsä. Hän kulki suorana ja karmeana ikäänkuin sanoisi: "Katsokaa, tässä on halveksitun miehen tytär. Voitteko moittia minun käytöstäni!" Hän oli äitinsä ylpeys. Kumminkin tämä huokasi joskus: "Voi, jospa tyttäreni kädet eivät olisi niin valkeat, ehkäpä hänen hyväilynsä olisivat sitten lämpimämmät!"
Tyttö istui armeijassa ylpeästi hymyillen. Hän halveksi teatterinäytäntöjä. Kun hänen isänsä nousi puhumaan, tahtoi hän lähteä. Vaimo Anna Erikssonin käsi tarttui lujasti kuin pihdit hänen käteensä. Tyttö jäi paikoilleen. Sanavirta alkoi pulputa. Mutta enemmän kuin sanat puhui hänelle hänen äitinsä käsi.
Se käsi voihki tuskissaan, suonenvetokohtaukset tärisyttivät sitä. Se lepäsi hänen kädessään hervotonna kuin kuolleena. Se tempoili raivoisasti ympärilleen polttavana kuumeesta. Äidin kasvot eivät mitään ilmaisseet, mutta hänen kätensä kärsi ja taisteli.
Vanha puhuja kuvasi vaitiolon kärsimystä. Jeesuksen ystävä makasi sairaana. Tämän sisaret lähettivät sanan mestarille. Mutta Hänen aikansa ei ollut vielä tullut. Jumalan valtakunnan tähden täytyi Latsaruksen kuolla.
Sitten hän antoi kaikenlaisen parjauksen ja panettelun tulvien tahrata Kristuksen mainetta. Ja hän kuvasi Hänen tuskiaan, jolle jo oma säälinsäkin tuotti kärsimystä ja joka taisteli kuolonkamppausta kuin Latsaruskin. Ja kumminkin täytyi Hänen vaieta.
Hänen olisi tarvinnut virkkaa vain yksi sana voittaakseen takaisin ystäviensä kunnioituksen. Mutta Hän vaikeni. Hänen täytyi kuulla sisarien valitusta. Hän lausui heille totuuden sanoilla, joita he eivät ymmärtäneet. Viholliset pilkkasivat Häntä.
Ja niin edelleen yhä vaikuttavammin ja vaikuttavammin.
Anna Erikssonin käsi lepäsi tyttärensä kädessä. Se tunnusti syntinsä ja kertoi: "Tuo mies tuolla on itse vaikenemisen marttyyri. Häntä tuomitaan väärin. Yksi sana voisi hänet vapauttaa."
Äiti ja tytär kulkivat yhdessä kotiin. He astelivat ääneti. Nuoren kasvot olivat kuin kivestä. Hän mietti ja koetti johtaa muistoonsa ennen kuulemiaan. Äiti katsoi tuskallisesti häneen. Mitä kaikkea hän tiesi?
Seuraavana päivänä olivat sitten Anna Erikssonin luona kahvikutsut. Puhe luisti hauskasti päivän kaupoista, puukenkien hinnoista ja näpistelevistä piioista. He kaatoivat kahvia teevateihinsa ja olivat suopeita ja huolettomia. Vaimo Anna Eriksson ei voinut ymmärtää, miksi hän ennen oli aina pelännyt heitä ja luullut aina, että nuo vielä kerran olivat häntä tuomitsevat.