"Sinä olet arvokasta sukua, Berg", virkkoi Tord. "Laakson varakkaimmat ovat heimolaisiasi. Sinun sukusi miehet ovat olleet kuninkaiden palvelijoina ja taistelleet heidän riveissään."
"Useimmiten ovat he sotineet kapinallisten joukoissa ja tehneet kuninkaalle kaikenlaista vahinkoa", vastasi Berg Rese.
"Isäsi pitivät isoja joulukestejä ja niin teit sinäkin, kun olit talosi haltia. Sadoille miehille ja naisille riitti istumapaikkoja avarassa pirtissäsi, joka oli rakennettu jo ennenkuin Pyhä Olavi kastoi näillä seuduin. Sinä omistit vanhanaikuisia hopeakaluja ja suuria juomasarvia, jotka simalla täytettyinä kiertelivät miehestä mieheen."
Taaskin täytyi Berg Resen katsahtaa poikaa. Tämä istui jalat riipuksissa vuoteen laidalla, nojaten päätä käsiinsä, joilla hän samalla hallitsi tuuheita, silmille työntyviä hiuksiaan. Kasvot olivat kalvenneet ja hienostuneet taudin kourissa. Silmistä kiilui vielä kuume. Hän hymyili kuville, joita hänen mielikuvituksensa loihti esiin: koristetulle tuvalle, hopea-astioille, juhlapukuisille vieraille ja Berg Reselle, joka istui kunniasijalla isiensä salissa. Talonpoika ajatteli, ettei kukaan vielä ollut katsellut häntä sellaisilla ihastusta säteilevillä silmillä. Ei kukaan ollut pitänyt häntä juhlapuvussaan niin kauniina, kuin hän oli tuon pojan mielestä näissä kuluneissa nahkavaatteissaankin.
Se samalla sekä ärsytti että liikutti häntä. Tuolla kurjalla varkaalla ei ollut oikeutta häntä ihailla.
"Eikö sinun kodissasi sitten pidetty pitoja?"
Tord nauroi. "Tuolla luodollako, isän ja äidin luona? Isäni on laivahylkyjen ryöstäjä ja äitini on noita. Kukapa meille olisi kehdannut tulla."
"Onko äitisi noita?"
"Niin on", vastasi Tord aivan kainostelematta. "Myrskyilmalla hän ratsastaa hylkeen selässä hyökyaaltojen huuhtelemien laivojen luo, ja kuka silloin mereen joutuu, sen hän tempaa omakseen."
"Mitä hän niillä tekee?" Berg kysyi.