"Maat ja mannut peritään", jatkoi Berg Rese, "mutta rosvon nimeä ei kanna kenkään, joka ei ole sitä itse ansainnut."
Tord myhäili hiljaa. "Entäpä jos jollakulla olisi äiti, joka ruikuttaisi ja rukoilisi ottamaan isän rikoksen omakseen. Entäpä jos joku sitten pettäisi pyövelin hänen työssään ja livistäisi metsään. Entäpä jos joku tuomitaan henkipatoksi kalaverkon takia, jota hän ei ole koskaan nähnyt."
Berg Rese iski nyrkillään kivipöytään. Hänen vihansa kuohahti. Täällä oli tuo soma nuorukainen piillyt ja pilannut koko elämänsä. Ei lempeä, ei omaisuutta, ei miesten arvonantoa voinut hän enää saavuttaa tämän perästä. Kurja huolehtiminen elatuksesta ja vaatteista oli oleva hänen kaikki kaikkensa. Ja tuo hupsu oli antanut hänen, Berg Resen, kaiken aikaa halveksia viatonta. Hän nuhteli häntä ankarin sanoin, mutta Tord ei pelännyt häntä edes senkään vertaa kuin sairas lapsi äitiään, joka toruu häntä siitä, että hän on kylmettänyt itsensä kahlaamalla kevätpurossa.
* * * * *
Avaralla metsäpeitteisellä tunturilla oli tumma lammikko. Se oli neliskulmainen ja niin suorarantainen ja terävänurkkainen, että olisi luullut sitä ihmisten kaivamaksi. Kolmella puolella ympäröivät sitä jyrkät vuorenseinät, joissa kuuset pysyttelivät kiinni käsivarren paksuisilla juurillaan. Veden tasalla, missä maaperä aikojen kuluessa oli huuhtoutunut pois, pongottivat juuret veden pinnan yläpuolella käyrinä ja kummallisesti toisiinsa kiertyneinä. Siinä oli kuin suunnaton joukko käärmeitä, jotka olivat luikertaneet lammikosta, mutta olivat takertuneet toisiinsa ja jääneet siihen, eli kuin joukko hukkuneiden jättiläisten mustuneita luurankoja, jotka lammikko tahtoi hylkiä maalle. Käsivarret ja jalat olivat kiertyneet toistensa ympärille, pitkät sormet olivat iskeytyneet tukea etsien kallioseinään ja suunnattomista kylkiluista muodostui holvikaaria, jotka kannattivat iänikuisia puita. Mutta sattuipa kerran niin, että navakka pohjanen luiskahutti rautakäsivarret ja teräskovat jättiläissormet vuorenseinästä irti ja sinkautti kuusen kaarena lammikkoon. Latva edellä oli se suistunut syvälle liejuun ja jäänyt siihen. Kalanpoikasille oli sen oksien lomassa hyviä piilopaikkoja; mutta mustat juuret, jotka kohosivat vedenpinnan yläpuolella, muistuttivat hirviötä, joka ojentelee monia käsivarsiaan. Tämä lisäsi vain lammikon kaameutta ja pelottavaisuutta.
Lammen neljännellä sivulla vuoret alenivat. Siitä alkoi pieni kohiseva puro. Mutta ennenkuin se ehti löytää ainoan mahdollisen kulkuväylän, täytyi sen raivata tiensä kivien ja mättäiden lomitse ja niin muodostui siihen pienoinen saariryhmä, jossa toiset olivat vain yhden mättään kokoisia ja toisilla kasvoi parisen kymmentä puuta.
Tällä puolella missä ympäröivät vuoret eivät estäneet auringon valoa, viihtyivät myöskin lehtipuut. Siinä kohosi janoisia, harmaanviherviä leppiä ja kiiltolehtisiä salavia. Koivu oli löytänyt tiensä tänne, niinkuin se ehtiikin kaikkialle, missä on kysymys havumetsän karkoittamisesta; oli siellä myös tuomia ja pihlajia, noita molempia, jotka tavallisesti reunustavat metsäniittyjä, täyttäen ne tuoksullaan ja seppelöiden ihanuudellaan.
Täällä joen suun tienoilla kohosi myöskin miehenkorkuinen kaislikko, jonka läpi auringonvalo laskeusi vihreänä vedenpinnalle, samanlaisena kuin se leviää metsän sammalpeitteelle. Kaislikossa oli aukkopaikkoja, pieniä pyöreitä lampareita joissa keinui lummekukkia. Korkeat kaislat katselivat lempeän totisina näitä hentoja kaunottaria, jotka tyytymättöminä, kun aurinko ei vain näyttäytynyt, heti sulkivat valkeat teränsä ja keltaiset heteensä nahkeiden verhojensa sisälle.
Eräänä päiväpaisteisena päivänä tulivat pakolaisemme tälle lammikolle onkimaan. He kahlasivat istumaan parille kivelle kaislikkoon ja viskasivat syöttejä suurille viheriäjuovaisille hauille, jotka liikkumattomina makasivat veden kalvossa.
Miehet, jotka alati samoilivat metsissä ja tuntureilla, olivat itse tietämättään joutuneet kokonaan luonnon voimien valtaan, aivankuin kasvit ja eläimet. Päivänpaisteessa he kävivät avomielisiksi ja rohkeiksi, mutta iltasin, heti auringon mentyä mailleen, muuttuivat vaiteliaiksi ja yöllä, joka tuntui heistä päivää paljoa suuremmalta ja mahtavammalta, herpasi heidät tuskallinen voimattomuus. Nyt tämä kaislikon läpi leviävä vihreä valo, joka väritti veden ruskean kultakirjaiseksi ja mustanvihreäksi, loihti heidät merkilliseen ihmeitä odottavaan tunnelmaan. Näköala oli joka puolelta suljettu. Väliin huojutti kaislikkoa tuskin huomattava tuuli, korret kahisivat, suikeat, nauhamaiset lehdet huiskivat heidän kasvojansa vasten. He istuivat harmaissa nahkapuvuissaan harmailla kivillä. Puvun vivahdukset muistuttivat jäkäläpeitteistä rapautuvaa kiveä. Kumpaisenkin mielestä näytti toverinsa liikkumattomuudessaan ja äänettömyydessään muuttuneen kivikuvaksi. Kaislikossa sujahteli jättiläiskaloja sateenkaarenkarvaisine selkineen. Miehet viskasivat ongenkoukkunsa ja näkivät aaltorenkaiden leviävän kaislikossa. Mutta väreily alkoi kasvaa kasvamistaan, ja vihdoin he huomasivat, ettei se riippunut yksinomaan heidän onkensa heitosta. Vellamon neito, puoleksi ihminen, puoleksi välkkyvä kala, nukkui keinuen veden kalvossa. Hän makasi selällään koko ruumis veden peitossa. Laine lipui niin hänen ruumiinsa mukaan, etteivät he ennemmin olleet huomanneet häntä. Tytön hengitys se oli pitänyt laineet vireillä. Että se siinä loikoi ei tosin ollut mitään ihmeellistä, mutta kun se seuraavana hetkenä oli kadonnut, eivät he olleet varmoja siitä, olivatko nähneetkin vain harhanäön.