Viheriä valo, joka tunkeutui silmien kautta aivoihin, vaikutti kuin lievä päihtymys. Miehet istuivat tuijottaen tylsinä kaislikkoon ja näkivät näkyjä, joita eivät uskaltaneet toisilleen ilmaista. Saalis oli niukka. Tämä päivä olikin omistettu unelmille ja haaveille.
Kuului aironloisketta kaislikosta, ja he kavahtivat ylös kuin unesta. Samassa näkyikin raskas ruuhi. Se oli koverrettu ilman vähintäkään taitavuutta, oli sammaltunut saumoiltaan ja sen airot olivat kapeat kuin kepit. Nuori, lummekukkia keräilevä tyttö souti sitä. Hänen tummanruskeat hiuksensa olivat kootut paksuihin palmikkoihin ja hänellä oli suuret ruskeat silmät; muuten hän oli omituisen kalpea. Vaan hänen kalpeutensa oli kuulakkaa eikä harmaata. Hänen poskiensa väri ei ollut voimakkaampi kasvojen väriä yleensä, tuskinpa huuletkaan siitä eroittuivat. Hän oli puettu valkeaan liinapuseroon, jota kiinnitti kultasolkinen nahkavyö. Hame oli sininen, punapäärmeinen. Hän souti aivan lähelle miehiä huomaamatta heitä. He pysyttelivät hiljaa, hengittämättä, ei kumminkaan pelosta tulla huomatuksi, vaan saadaksensa paremmin katsella tyttöä. Niin pian kuin hän oli kadonnut, olivat he ikäänkuin muuttuneet kivikuvista ihmisiksi. He katsoivat hymyillen toisiinsa.
"Hän oli valkea kuin lummekukka", virkkoi toinen. "Hän oli tummasilmäinen kuin vesi tuolla kuusenjuuren alla."
He olivat niin vallattomalla päällä, että heidän olisi tehnyt mieli nauraa, nauraa oikein, nauraa kuten ei oltu koskaan naurettu sillä lammikolla, niin että kaiku olisi jyrähdellyt vuorenseinissä ja kuusen juuret kauhistuen kimmonneet siitä irti.
"Oliko hän sinun mielestäsi kaunis?" kysyi Berg Rese.
"No, enpä tiedä, näin häntä vain hetkisen. Taisipa olla."
"Tuskinpa taisit uskaltaa katsoa häntä. Luulit varmaan häntä Vellamon neidoksi."
Ja taaskin he nauroivat saman äärettömän iloisuuden vallassa.
* * * * *
Tord oli kerran lapsena nähnyt hukkuneen miehen. Hän oli löytänyt ruumiin rannalta ilmipäivällä eikä ollut silloin pelännyt sitä ensinkään, mutta yöllä hän oli nähnyt kauheita unia. Hän näki unissaan meren, jonka joka aalto vyörytteli miehen ruumiin hänen jalkoihinsa. Hän uneksui myös, että kaikki saariston saaret ja luodot olivat täynnä hukkuneita, jotka olivat kuolleita ja siis meren omaisuutta, mutta voivat kumminkin puhua ja liikkua, ja uhata häntä valkeilla käsillään.