Silloin Berg Rese ryhtyi työhön, joka oli yhtä hullua kuin punoa hirttonuoraa omaan kaulaansa. Hän antoi tämän tietämättömän tutustua suureen Jumalaan, vanhurskauden herraan, pahojen tekojen kostajaan, joka syöksee rikolliset iäisiin piinan paikkoihin. Ja hän opetti häntä rakastamaan Kristusta ja hänen äitiään ja pyhiä miehiä ja naisia, jotka kohotetuin käsin polvistuivat Jumalan valtaistuimen eteen anoen armoa suurelta kostajalta syntisraukoille. Hän opetti hänelle kaikkea, mitä ihmiset tekevät sovittaaksensa Jumalan vihaa. Hän näytti hänelle pyhiinvaeltajain joukot, toivioretket pyhiin paikkoihin, itseään kiduttavat parannuksentekijät ja munkkien paon maailmallisesta elämästä.
Aina sen mukaan kuin hän puhui, kalpeni poika ja kiihtyi, hänen silmänsä laajenivat, kuin pelästyttäviä, hirveitä näkyjä nähdessä. Berg Rese tahtoi lakata, mutta ajatusten virta tulvehti ja hän jatkoi puhettaan. Yö peitti heidät, metsän musta yö, jossa kuului vain susien ulvontaa. Jumala tuli heitä niin likelle, että he näkivät hänen valtaistuimensa pilkoittavan tähtien takaa ja koston enkelien laskeutuvan kohti metsän latvoja. Mutta heidän allaan liekehtivät maanalaisen tulen leimut, ahnaasti nuollen tuskanpainaman ihmissuvun vavahtelevaa pakopaikkaa.
* * * * *
Syksy oli tullut, oli kova myrsky. Tord käveli yksin metsässä kokemassa ansojaan ja pyydyksiään. Berg Rese istui kotona korjaillen vaatteitaan. Tordin matka kävi metsäiselle vaaralle. Sinne johti leveä polku.
Myrskyn puuskat, jotka pääsivät tunkeutumaan huojuvaan metsään, kiidättelivät kuivia lehtiä kahisevissa pyörteissä pitkin tietä. Tordista tuntui vähä väliä, että joku kulki hänen jäljessään. Hän katsoi usein taaksensa. Väliin hän seisahti kuuntelemaan, mutta päätteli, että se oli tuulen ja lehtien humua, ja matkasi edelleen. Niin pian kuin hän taas oli liikkeellä, kuuli hän jonkun pehmeästi tanssia sipsuttelevan ylös vuoren rinnettä. Kuului lapsen jalkojen tepsutusta. Haltiat ja keijut kisailivat hänen kintereillään. Kun hän käännähti katsomaan, ei siellä milloinkaan ollut ketään, ei ketään. Hän pui nyrkkiä kohiseville lehdille ja jatkoi matkaansa.
Äänet eivät siltä vaienneet, vaan ottivat uuden sävelen. Nyt alkoi kuulua kihinää ja kähinää hänen takaansa. Suuri kyykäärme luikerteli kiemurrellen. Myrkkyä tihkuva kieli riippui suusta ja kiiltävä ruumis välkkyi käpertyneiden lehtien lomasta. Käärmeen kumppalina hiiviskeli susi, tuollainen suuri, laiha, harmaasääri. Samalla kun se valmistelihen hyökkäämään hänen niskaansa, mateli kyykäärme hänen jalkoihinsa ja pisti häntä kantapäähän. Väliin olivat molemmat ääneti ikäänkuin olisivat koettaneet päästä hänen luoksensa huomaamatta, mutta tuossa tuokiossa taas kähinä ja läähätys ilmaisivat heidät ja joskus suden kynnet rasahtivat kiviin. Tord kiiruhti vaistomaisesti kulkuaan, mutta eläimet ehättivät perästä. Kun hän luuli niiden olevan parin askeleen päässä ja valmistautuvan hyökkäämään, kääntyi hän katsomaan. Nytkään ei ollut mitään, ja sen hän oli kaiken aikaa tietänyt.
Hän istahti kivelle lepäämään. Silloin alkoivat kuivat lehdet leikkiä hänen jaloissaan ikäänkuin häntä huvittaakseen. Siinä oli nyt kaikkia metsän lehtiä: kirkkaan keltaisia pieniä koivun lehtiä, punakirjavia pihlajan lehtiä, jalavan kuivia, tummanruskeita, haavan nahkeita helakan punaisia ja salavan kellanvihreitä lehtiä. Muuttuneita, käpertyneitä, repalereunaisia ja arpisia ne olivat, nyt aivan toisenlaisia kuin pari kuukautta sitten untuvan pehmeinä, helakanvihreinä ja hienomuotoisina silmuistansa puhjetessaan.
"Syntisiä, syntisiä", sanoi poika, "ei ole mikään puhdasta Jumalan edessä. Hänen vihansa liekit ovat saavuttaneet jo teidätkin."
Kun hän taaskin lähti liikkeelle, näki metsän notkuvan allansa kuin aaltoavan meren. Tiellä oli rauhaisaa ja tyyntä, mutta hän kuuli, vaikka ei mitään nähnyt, että metsä oli täynnä ääniä.
Kuului kuin kuiskutuksia, kuin valituslauluja, karkeita uhkauksia ja jyrähteleviä kirouksia. Kuului naurun hohotusta ja valitusta ja suuren ihmisjoukon hälinää. Tämä kihinä ja kähinä, joka tuntui olevan jotain eikä kumminkaan ollut mitään, ärsytti sekä kiihoitti häntä. Se saattoi hänet raivostumaan. Hän tunsi taas samallaista kuolon tuskaa kuin maatessansa luolansa lattialla silloin kun heitä ajettiin kautta metsän. Hän kuuli taas oksien ryskettä, väkijoukon raskaita askeleita, aseiden kalsketta ja jyräjäviä huutoja ja melua, joka raivoisaa verenjanoista joukkoa seurasi.