Mutta metsän myrskyssä ei ollut yksin tätä. Siinä oli vielä jotain muutakin, jotain paljon hirveämpää, ääniä, joita hän ei osannut selittää, äänten sekasortoa, joka tuntui hänestä vieraskieliseltä puheelta. Hän oli kuullut kauheampien myrskyjen kuin tämän mylvivän mastoissa ja köysissä, mutta koskaan ei ollut hän kuullut tuulen niin monisävelistä harppua soittavan. Joka puulla oli oma äänensä, haapa ei suhissut samaa kuin kuusi, ei poppeli pihlajan lailla. Joka rotkolla oli oma äänensä, joka vuorenseinästä kajahtelevalla kaiulla oma omituinen sointunsa. Purojen pulpatus, kettujen rääyntä yhtyi samaan metsämyrskyn eriskummalliseen pauhuun. Tämän kaiken hän saattoi ymmärtää, mutta kuului vieläkin kummallisempia ääniä. Ja ne ne vaikuttivat, että hänen sisällään alkoi huutaa, hohottaa pilkkanaurua ja uikuttaa kilvan myrskyn kanssa.
Häntä oli aina pelottanut ollessaan yksin metsän pimennossa. Hän rakasti aavaa merta ja alastomia luotoja. Henget ja varjot vaanivat puiden lomista.
Yhtäkkiä hän käsittää, ken se oli joka myrskyssä puhui. Se oli Jumala, suuri kostaja, vanhurskauden Jumala. Hän se ahdisti häntä hänen toverinsa takia. Hän vaati häneltä munkin murhaajaa kostettavakseen.
Silloin Tord kävi puhumaan myrskyn keskellä. Hän puhui Jumalalle, mitä hän oli tahtonut tehdä, mutta ei ollut voinut. Hän olisi mielellään puhunut Berg Reselle ja pyytänyt häntä tekemään sovinnon Jumalan kanssa, mutta hän oli ollut liian arka. Ujous oli tehnyt hänet mykäksi. "Kun sain tietää, että vanhurskas Jumala hallitsee maailmaa", huusi hän, "ymmärsin minä, että hän oli mennyttä miestä. Olen valvonut monia pitkiä öitä ystävääni itkien. Minähän tiesin, että Jumala hänet löytää, vaikka hän kuinka lymyäisi. Mutta minulta puuttui voimaa puhuakseni ja opettaakseni häntä ymmärtämään. Jäin sanattomaksi, sillä minä rakastin häntä niin äärettömästi. Elä vaadi, että minun tulisi puhua hänen kanssaan, elä pyydä, että meren tulisi nousta vuoren tasalle!" Hän vaikeni ja samassa tyyntyi.
Yht'äkkiä tuli tyven ja kirkas päiväpaiste ja kuului ikäänkuin aironloisketta ja jäykkien kaislanlehtien hiljaista kahinaa. Nämä lempeät äänet toivat Unnin kuvan hänen mieleensä. — Henkipatoksi julistettu ei voi mitään saavuttaa, ei omaisuutta, ei naisen lempeä, ei arvoa miesten joukossa. — Jos hän ilmiantaisi Bergin, pääsisi hän lain turvaan. — Mutta Unnin varmaan täytyi rakastaa Bergiä kaiken sen takia, mitä Berg oli tehnyt hänen tähtensä. Muuten ei asia voinut olla.
Kun myrsky uudelleen kiihtyi, kuuli hän taas askeleita takanansa ja väliin hengästynyttä läähätystä. Nyt hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan, sillä hän tiesi, että hänen takanansa oli valkea munkki, joka palasi pidoista Berg Resen talosta verellä tahrattuna, ammottava kirveen haava otsassa. Ja hän kuiskaili: "Ilmianna hänet, ilmianna hänet, sillä vaikkapa hänen ruumiinsa polttoroviolla tuhottaisiinkin, niin hänen sielunsa tulisi kumminkin pelastetuksi!"
Tord alkoi juosta. Kaikki tämä peloittava, joka itsessänsä ei ollut mitään, mutta joka lakkaamatta soi hänen sielussaan, kasvoi hirveäksi kauhuksi. Hän tahtoi päästä siitä. Mutta hänen juostessaan alkoi taas kuulua tuo syvä kauhistava ääni, joka oli Jumalan ääni. Jumala itse säikytti häntä ja ahdisti häntä luovuttamaan hänelle murhaajan. Berg Resen rikos näytti hänestä kammoittavammalta kuin ennen koskaan. Mies aseeton oli murhattu, Jumalan mieheen oli kirkas teräs isketty. Tämä oli uhkaa maailman valtiasta vastaan. Ja murhamies kumminkin vielä uskalsi elää ja nauttia auringonpaisteesta ja maan hedelmästä, ikäänkuin Kaikkivaltiaan käsivarsi olisi liian lyhyt häntä tavoittamaan.
Hän seisattui, pui nyrkkiä ja ulvahti uhkauksen. Sitten hän mielipuolenlailla läksi livistämään metsästä, kauhunvaltakunnasta alas laaksoon.
* * * * *
Tordin tarvitsi vain virkkaa asiansa, niin pian oli kymmenkunta talonpoikaa, valmiina häntä seuraamaan. Sovittiin, että Tord astuisi yksin luolaan, jottei Bergissä heräisi epäluuloa, mutta hänen tuli kylvää herneitä pitkin matkaa, niin että talonpoikien olisi helppo löytää tie.