Kun Tord astui luolaan istui Berg Rese ompelemassa. Nuotion valo oli niukka ja työ tuntui käyvän huonosti. Pojan sydän täyttyi säälistä. Kaunis Berg Rese näytti köyhältä ja onnettomalta. Ja elämä, se ainoa, mitä hän omisti, riistettäisiin nyt häneltä. Tord pullahti itkemään.
"Mikä nyt?" tiedusteli silloin Berg. "Oletko kipeä? Oletko pelästynyt?"
Ensi kerran Tord silloin puhui pelostansa. "Oli kamalaa metsässä.
Kuulin kummituksia ja näin aaveita. Minä näin valkeita munkkeja."
"Herran nimessä, poika!"
"He messusivat minulle koko matkan tunturille mennessä. Koetin kyllä paeta mutta ne kiitivät perästä ja lauloivat. Enkö koskaan voi päästä erilleni tuosta melusta? Mitä tekemistä minulla on heidän kanssaan? Minä tarkoitan, että he saisivat messuta jollekin toiselle, joka sitä paremmin tarvitsee."
"Oletko tullut hulluksi, Tord, tänä iltana?"
Tord puhui paljon, mutta tiesi tuskin mitä. Hän oli päässyt kaikesta ujoudestaan. Puhe tulvi esteettömästi hänen huuliltaan.
"Kaikki ovat valkeita munkkeja, valkeita, kuolonkalpeita. Kaikkien kaavuilla on verta. He painavat päähineensä alas otsalle, mutta haava ammottaa kumminkin sen alta, suuri, punainen, ammottava kirveen haava."
"Suuri, punainen, ammottava kirveen haavako, niinkö?"
"Minäkö sen kenties olen iskenyt? Miksi minä sen näen?"