"Kautta pyhimysten, Tord", sanoi Berg Rese kalpeana ja hirveän totisena, "mitä se merkitsee, että näet kirveen iskun haavan? Minä murhasin munkin parilla puukon pistolla."
Tord seisoi ja vapisi Bergin edessä ja väänteli käsiään. "He pyytävät sinua minulta. He koettavat pakottaa minua ilmiantamaan sinut."
"Ketkä! Munkitko?"
"Niin, tietysti munkit. He näyttävät minulle näkyjä. He näyttävät minulle hänet, Unnin. He näyttävät minulle välkkyvän, päiväpaisteessa heloittavan meren. He näyttävät minulle kalastajain leiripaikan tansseineen ja iloineen. Vaikka minä ummistan silmäni, näen kumminkin. Antakaa minun olla rauhassa, sanon minä. Minun ystäväni on tehnyt murhan, mutta hän ei ole paha. Jättäkää minut, minä puhun hänelle, niin hän katuu ja tekee parannuksen. Hän tunnustaa syntinsä ja vaeltaa Kristuksen haudalle. Me lähdemme yhdessä niille paikoille, jotka ovat niin pyhät, että kaikki synnit pyyhitään pois niiltä, jotka sinne tulevat."
"Mitä munkit silloin vastaavat?" tiedusteli Berg. "He tuomitsevat minut kadotukseen. He tahtovat asettaa minut kidutuspenkille ja polttoroviolle."
"Pitäisikö minun kavaltaa rakkain ystäväni? kysyn minä heiltä", jatkoi Tord. "Hän on minulle kaikki kaikessa maan päällä. Hän on pelastanut minut karhun kynsistä, jonka kämmen jo painoi kurkkuani. Me olemme vilussa värisseet ja kärsineet kaikenlaista kurjuutta yhdessä, hän on levittänyt oman karhunnahkansa peitteekseni, kun olin sairas, ja minä olen kantanut vettä ja halkoja hänelle. Olen vartioinut hänen untansa, että hän on saanut rauhassa nukkua, olen eksytellyt hänen vihollisensa. Miksi he minua luulevat sellaiseksi, joka ilmiannan ystäväni? — Minun ystäväni menee kohta omasta halustaan papin luo tunnustamaan ja sitten me lähdemme yhdessä sovinnon maahan."
Berg kuunteli totisena, tarkasti tutkien Tordin kasvoja. "Sinun itsesi on mentävä papin luo ja sanottava totuus", virkkoi hän. "Sinun täytyy päästä takaisin ihmisten ilmoille."
"Auttaako se sinua, jos minä yksinäni menen? Sinun syntisi tähden vainoo kuollut ja kaikki varjot minua. Etkö näe, miten kammottava sinä olet minusta? Sinä olet satuttanut kätesi Jumalaan itseensä. Ei mikään rikos ole niinkuin sinun. Melkeinpä luulen, että iloitsen nähdessäni sinua pyöriteltävän piinaustelineillä. Onnellinen se, joka tässä maailmassa saapi rangaistuksensa ja välttää tulevaisen vihan. Miksi puhuitkaan minulle vanhurskaasta Jumalasta? Sinä pakotat minut ilmiantamaan sinut. Pelasta minut siitä synnistä! Lähde papin luo!" Ja hän lankesi polvilleen Bergin eteen.
Murhaaja laski kätensä hänen päänsä päälle. Hän tuli mitanneeksi toverinsa tuskalla omaa syntiänsä ja se kasvoi suureksi ja sai hänet sielussansa kauhistumaan. Hän näki itsensä riidassa maailmaa johtavan tahdon kanssa. Katumus teki tuloa hänen sydämeensä.
"Voi minua; miksi tein sen, mitä olen tehnyt?" sanoi hän. "Se, mikä minua odottaa, on liian raskasta antautuakseni vapaaehtoisesti siihen. Jos menen ilmoittamaan itseni papeille, niin he kiduttavat minua tuntimääriä. He paistavat minut miedolla tulella. Eikö jo tämä kurja elämä, jota pelossa ja tuskassa olemme viettäneet, riitä minulle rangaistukseksi? Olenhan menettänyt maat ja mannut! Olenhan elänyt erotettuna ystävistä ja kaikesta, joka on miehen iloa. Mitä vielä vaaditaan?"