Kun hän näin puhui, niin Tord aivan kauhistuneena hypähti seisaalleen: "Voitko sinä katua", huusi hän. "Voivatko minun sanani järkyttää sydäntäsi? Joudu sitten pian. Kuinka olisin voinut uskoa tätä? Tule, joudu, vielä ehdimme paeta."
Berg Rese hyökkäsi ylös hänkin. "Sinä siis olet tehnyt sen —."
"Olen, olen, olen! Minä olen ilmiantanut sinut. Mutta kiiruhda nyt pian! Tule, koska kerran voit katua! He antavat meidän mennä. Me pääsemme heidän käsistään!"
Murhamies kumartui lattiaan, jossa hänen isiltä peritty sotakirveensä oli hänen jaloissaan. "Sinua, varkaan poikaa", kähisi hän. "Sinua minä olen uskonut ja rakkaana pitänyt!"
Kun Tord näki hänen kumartuvan kirvestä ottamaan, niin hän tiesi, että nyt oli kysymys hänen omasta hengestään. Hän sai siepatuksi vyöltään oman kirveensä ja sivalsi Bergiä sillä, ennenkuin tämä ehti kohottautua. Terä viilsi vinhuen läpi ilman ja upposi kumarrettuun päähän. Berg Rese suistui maahan pää edellä, koko ruumis retkahtaen jälessä. Verta ja aivoja purskahti haavasta ja kirves kirposi lattialle. Tord näki tuuhean tukan välistä ammottavan punaisen kirveen haavan.
Nyt hyökkäsivät talonpojat esille. He ilostuivat ja ylistivät tekoa.
"Nyt ei ole sinulla hätäpäivää", he sanoivat Tordille.
Tord silmäili käsiään, ikäänkuin hän niissä olisi nähnyt kahleet, jotka häntä olivat kietoneet murhaamaan sen, jota hän rakasti. Ne olivat kuin Fenris-suden, tyhjästä taotut. Kaislikon vihreästä valosta, metsän haamujen kisoista, myrskyn soitosta, lehtien kahinasta, unelmien suloisuudesta ne olivat valetut. Ja hän lausui ääneen: "Jumala on suuri."
Mutta hän johtui taas äskeisiin ajatuksiinsa. Hän painautui polvilleen ruumiin viereen ja laski kätensä sen pään alle.
"Elkää tehkö hänelle mitään pahaa!" hän virkkoi. "Hän katuu, hän tahtoo lähteä pyhille haudoille. Hän ei ole kuollut, mutta älkää vangitko häntä! Me olimme juuri valmiina lähtemään kun hän sortui. Valkea munkki se varmaan ei tahtonut, että hän katuisi, mutta Jumala, vanhurskauden Jumala, rakastaa katumusta."