»Ei, Katrina ei tahdo luopua tuvasta. Ja minun on kai parasta jäädä hänen luokseen. Nähkääs, kun nyt kerran on luvannut olla uskollinen sekä myötä- että vastoinkäymisessä.»
»Niin, sitä lupausta minun käsittääkseni ei voi pettää», sanoi se kartanonneideistä, joka kaikkein innokkaimmin oli kysellyt kaikkea. »Kuuletteko?» sanoi hän toisille, »Janne ei tahdo jättää vaimoaan, vaikka kaikki Portugallian ihanuudet viekoittelevat häntä luokseen.»
Ja kummallista, miten suurta iloa tämä heille tuotti! He taputtivat häntä olalle ja sanoivat, että siinä hän teki aivan oikein. Se oli hyvä merkki, sanoivat he. Skrolyckan vanha, kelpo Janne Andersson ei ollut vielä aivan mennyttä kalua.
Janne ei oikein ymmärtänyt, mitä he sillä tarkoittivat. Mutta varmaan he iloitsivat siitä, että he edelleen saisivat pitää hänet pitäjässään.
He jättivät hyvästi ja läksivät. He olivat menossa Duvnäsin tehtaalle kesteihin.
Ihme ja kumma, heti heidän lähdettyään Katrina tuli sisään! Varmaankin hän oli seisonut oven takana ja odottanut. Luultavasti hän ei tahtonut tulla vieraita tapaamaan, mutta miten kauan hän oli seisonut siellä ja miten paljon hän oli kuullut heidän puheistaan, sitä ei kukaan voinut tietää.
Olkoon asian laita miten tahansa, joka tapauksessa hän näytti nyt lempeämmältä ja ystävällisemmältä kuin pitkiin aikoihin.
»Sinä olet oikea pöllöpää», sanoi Katrina. »Mitähän muut vaimoihmiset sanoisivat, jos heillä olisi sellainen mies. Mutta hyvä se sentään oli, ettet tahtonut lähteä pois minun luotani.»
HAUTAJAISET.
Eihän tosin Skrolyckan Janne Andersson ollut saanut mitään sanaa eikä häntä oltu käsketty Lobyhyn Björn Hindrikssonin hautajaisiin, mutta vainajan omaiset eivät voineet myöskään tietää, tahtoiko hän pitää heitä enää sukulaisinaan sen jälkeen kun hän oli kohonnut nykyiseen suureen kunniaansa ja ihanuuteensa.