Eihän siinä tietenkään mitään hätää ollut, vaikkei häntä kaikkein ensimäiseksi pyydettykään yläkertaan. Olihan päivän selvää, että hän saisi syödä samalla kertaa kuin pappi ja herrasväet, niin ettei hänen siinä suhteessa tarvinnut olla levoton.
Hän istui yksin ja ääneti eräällä penkillä, sillä täällä tietenkään ei kukaan tahtonut tulla juttelemaan hänen kanssaan keisarinnasta. Tahtomattaankin hän tunsi mielensä hiukan apeaksi. Hänen lähtiessään kotoa oli Katrina sanonut hänelle, että hänen olisi parasta pysyä näistä hautajaisista poissa, sillä talon väki oli niin suurta sukua, etteivät he kursailleet enemmän keisareita kuin kuninkaitakaan. Näyttipä melkein siltä, kuin Katrina olisikin ollut oikeassa. Vanhat talonpojat, jotka maailman luomisesta alkaen olivat asuneet samassa talossa, pitivät itseään kaikkia korkeita herroja parempina.
Nopeasti ei ensimäistä pöytäkuntaa saatu kokoon. Isäntä ja emäntä kulkivat kauan paikasta toiseen etsien arvokkaimpia vieraita, mutta hänen luokseen he eivät tulleet.
Jannen vieressä istui pari naimatonta vaimoihmistä, joilla ei ollut vähintäkään toivoa päästä nyt jo pöytään, ja siksi he juttelivat kaikessa rauhassa. He puhuivat siitä, miten hyvä oli sentään, että Linnart Björnsson, Björn Hindrikssonin poika, oli ennättänyt ajoissa kotiin voidakseen sopia isänsä kanssa.
Varsinaista riitaa ei ollut heidän välillään ollut, vaan asian laita oli sellainen, että kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin Linnart oli parinkymmenen vuoden vanha ja aikoi mennä naimisiin, oli hän kysynyt ukolta luovuttaisiko tämä talon hänelle vai voisivatko he järjestää asiat toisin, niin että hän pääsisi omille leiville. Mutta vanha Björn oli vastustanut kumpaakin ehdotusta. Hän tahtoi, että poika tekisi edelleen työtä kotona niinkuin tähänkin asti ja ottaisi talon haltuunsa vasta sitten, kun ukko oli laskenut päänsä lepoon. — »Ei», kerrottiin pojan silloin sanoneen, »en minä tahdo olla kotona teidän renkinänne, niin isä kuin te olettekin. Mieluummin lähden maailmalle ja tulen omin voimin toimeen, sillä minä tahdon olla teidän vertaisenne, muuten ystävyytemme on lopussa.» — »Voi se siltikin loppua, jos sinä kuljet omia teitäsi», oli Björn Hindriksson vastannut.
Sitten poika oli lähtenyt suuriin metsiin Duvsjön pohjois- ja itäpuolelle, asettunut kauaksi salomaille asumaan ja raivannut siellä itselleen peltoa. Hänen talonsa oli Bron pitäjässä, eikä hän koskaan näyttäytynyt Svartsjön piirissä. Kolmeenkymmeneen vuoteen vanhemmat eivät olleet nähneet häntä, mutta viime sunnuntaina hän oli sattunut tulemaan kotiin juuri kun vanha Björn oli kuolemaisillaan.
Skrolyckan Janne tuli kovin iloiseksi. Nämähän olivat hyviä uutisia. Viime sunnuntaina, kun Katrina oli tullut kotiin kirkosta ja kertonut, että Björn Hindriksson oli kuolemaisillaan, oli Janne heti kysellyt poikaa ja ihmetellyt, olikohan häntä lähetetty hakemaan. Mutta sitä ei oltu tehty. Katrina oli kuullut, että Björn Hindrikssonin vaimo oli pyytämällä pyytänyt saada lähettää pojalle sanaa, mutta häntä oli jyrkästi kielletty. Ukko oli sanonut, että hän tahtoi rauhassa kuolla.
Mutta Janne ei ollut rauhoittunut. Hän ei voinut saada ajatuksistaan
Linnart Björnssonia, joka kulki nyt metsämaillaan aavistamatta mitään.
Ja silloin hän, Janne, oli päättänyt toimia vastoin vanhan Björnin
tahtoa ja viedä sanan pojalle.
Hän ei ollut kuullut lainkaan, miten asia oli päättynyt ennenkuin nyt hautajaisissa. Hän kuunteli niin kiihkeästi näiden naisten puhetta, että häneltä unohtui sekä ensimäinen että toinen pöytäkunta.
Niin, kun poika oli tullut kotiin, olivat he lempeästi puhelleet yhdessä, sekä isä että poika. Ukko oli nauranut katsellessaan pojan vaatteita. — »Sinä tulet työvaatteissasi», oli hän sanonut. — »Niin, minun pitäisi kai olla juhlavaatteissa, koska on sunnuntai», oli Linnart Björnsson vastannut, »mutta nähkääs, tänä kesänä on meidän paikkakunnallamme ollut kovin runsaasti sadetta. Olin juuri aikonut korjata hiukan kauraa puolen päivän jälkeen.» — »No, ennätitkö saada mitään korjuuseen?» kysyi ukko. — »Sain parhaiksi ensimäisen kuorman täyteen, mutta jätin sen pellolle, kun sanantuoja saapui. Läksin heti matkaan vaihtamatta edes vaatteita.» — »Kuka sinulle toi sanan?» kysyi ukko hetken kuluttua. — »Eräs mies, jota en koskaan ennen ole nähnyt», vastasi poika. »En tullut kysyneeksi kuka hän oli. Hän näytti kerjäläisukolta.» — »Siitä miehestä sinun on otettava selko ja kiitettävä häntä minun puolestani», oli vanha Björn hyvin pontevasti sanonut. »Hänelle sinun tulee osoittaa kunniaa, missä tahansa hänet tavannetkin. Hän on tahtonut meidän parastamme.»