Noin hyvät ja rehelliset heidän välinsä olivat olleet loppuun saakka. He olivat niin kovin onnellisia sovinnostaan, että kuolema pikemmin näytti tuoneen heille iloa kuin surua.
Epämieluisan tunteen valtaamana oli Janne hätkähtänyt, kun hän kuuli Linnart Björnssonin sanoneen häntä kerjäläisukoksi. Mutta käsittihän hän sen, että koko juttu riippui vain siitä, ettei hänellä ollut hattuaan eikä keisarikeppiään mukana salolla.
Siitä Jannen ajatukset siirtyivät jälleen nykyhetken huoliin. Varmaankin hän oli nyt kyllin kauan odottanut. Nyt heidän olisi pitänyt jo kutsua hänetkin syömään, jottei hän kokonaan myöhästyisi. Asia ei mitenkään voinut olla oikealla tolalla.
Hän nousi, astui päättävästi huoneen lattian ja eteisen poikki, nousi portaita ylös ja avasi yläkerran suuren salin oven.
Hän huomasi heti, että päivällinen oli jo täydessä käynnissä. Suuri hevosenkengänmuotoinen pöytä oli täynnä ihmisiä, ensimäinen ruokalaji oli jo tarjottu. Tarkoituksena oli sittenkin ollut jättää hänet pois ensimäisestä pöytäkunnasta. Tuossa oli pappi, ja tuossa lukkari, tuolla istui Lövdalan luutnantti rouvineen, ja tuolla kaikki ne, joiden pitikin olla siellä, paitsi hän itse.
Eräs nuorista tytöistä, joka tarjosi ruokaa, kiiruhti Jannen luo heti kun hän ilmestyi ovelle.
»Mitäs te täällä teette, Janne?» sanoi tyttö kuiskaten. »Menkää alakertaan!»
»Mutta hyvä emäntä!» sanoi Janne. »Pitäisihän Portugallian keisari
Johanneksen toki päästä mukaan ensimäiseen pöytäkuntaan.»
»Vaiti, Janne!» sanoi tyttö. »Tänään teidän ei sovi tuoda esiin tyhmyyksiänne. Menkää alas, niin saatte ruokaa, kun teidän vuoronne tulee!»
Tunsihan Janne tietenkin suurempaa kunnioitusta tätä taloa kohtaan kuin mitään muuta koko pitäjässä. Ja juuri siksi hän olisi pannut niin suurta arvoa siihen, että hänet täällä olisi otettu vastaan hänen arvonsa ja kunniansa mukaisesti. Hän tunsi äkkiä suurta masennusta seisoessaan oven suussa, lakki kädessä. Hän tunsi itse, miten koko hänen keisari-arvonsa häipyi kuin tuhka tuuleen.