Ensi silmäyksellä hän ei voinut huomata mitään erikoista. Janne istui odotuskivellä, niinkuin hänen tapansa oli, ja hän näytti hyvin arvokkaalta ja juhlalliselta. Hänen vieressään istui kookas naishenkilö, joka puhui niin nopeasti ja innokkaasti, että sanat ikäänkuin pursuivat hänen suustaan. Hän pudisti päätään, siristi silmiään ja kumarsi vartaloaan hitaasti eteenpäin, niin että kasvot koskettivat melkein maata hänen saatuaan sanottavansa sanotuksi.
Insinööri Boraeus tunsi tietysti heti Hullu-Ingeborgin, mutta aluksi hänen oli aivan mahdotonta ymmärtää, mitä tämä sanoi. Hänen täytyi kysyä eräältä läsnäolevalta, mistä oikeastaan oli kysymys.
»Hullu-Ingeborg pyytää saada seurata keisarinnan mukana Portugalliaan, kun tämä palaa sinne takaisin», selitti mies. »Hullu-Ingeborg on puhunut siitä Jannelle jo hyvän aikaa, mutta Janne ei tahdo suostua.»
Nyt ei insinöörin ollut enää vaikea seurata keskustelua. Mutta se ei tuottanut hänelle hyvää mieltä. Ryppy kulmakarvojen välissä syveni ja alkoi punoittaa hänen tarkasti kuunnellessansa.
Tuossa oli ainoa ihminen, joka paitsi Jannea itseään uskoi Portugallian ihanuuteen, eikä hänelle sittenkään annettu lupaa matkustaa sinne! Tuo vanha raukka tiesi, ettei siinä maassa ollut nälkää eikä köyhyyttä, ei raakoja ihmisiä, jotka pilkkasivat onnetonta, ei lapsia, jotka ajoivat yksinäisiä, avuttomia maankiertäjiä pitkät matkat takaa ja heittelivät heitä kivillä. Siellä vallitsi ikuinen rauha ja hyvät vuodet, ja sinne hän halusi päästä elämänsä kurjuutta pakoon. Hän pyysi ja itki, hän käytti koko suostuttamiskykyään, mutta hän sai vain jyrkän kiellon vastaansa.
Ja tuo toinen, joka oli kuuro kaikille hänen rukouksilleen, oli ikävöinyt ja surrut koko tämän viime vuoden! Ehkäpä hän ei olisi vastannut kieltävästi muutamia kuukausia sitten, jolloin hänen sydämensä oli vielä lämpimästi sykkinyt, mutta nyt varmaan myötäkäyminen oli kokonaan sen kivettänyt.
Yksinpä hänen ulkomuotonsakin ilmaisi suurta muutosta. Hänen poskensa olivat pyöristyneet, leuka tullut kaksinkertaiseksi, ja tiheä, tumma sänki peitti ylähuulen. Silmät olivat hiukan ulonneet kuopistaan, ja katse muuttunut jäykäksi ja tuijottavaksi. Niin, insinöörin mielestä nenäkin oli kohonnut ja suurennut ja saanut jalomman muodon. Tukka näytti kokonaan lähteneen, ei ainoatakaan haiventa pistänyt nahkahatun alta esiin.
Insinööri oli pitänyt häntä silmällä siitä saakka, kun he ensi kerran olivat puhelleet yhdessä viime kesänä. Miehen suuri ikävä ja kaipuu ei enää pahoittanut häntä laiturille. Hän tuskin vilkaisikaan laivaan. Hän tuli sinne vain tapaamaan ihmisiä, jotka nimittivät häntä keisariksi ja tahtoivat kuulla hänen laulujaan ja mielikuvittelujaan.
Mutta maksoiko todellakin vaivaa tuollaisesta harmitella? Mieshän oli mielipuoli.
Mutta ehkäpä hulluuden ei olisi koskaan tarvinnut niin syvälle juurtua, kuin se nyt oli tehnyt? Insinöörin mieleen juolahti, että ehkäpä hän olisi ollut pelastettavissa, jos hänet heti voimakkaasti ja armottomasti olisi syösty alas keisarinistuimeltaan.