»Niin, anteeksiantoa on olemassa», sanoi hän. »Kaikki ne, jotka antavat vanhusten palella ulkona kylmässä, voivat tähän päivään saakka saada tekonsa anteeksi. Mutta sen jälkeen on kaikki lopussa.»
Eiväthän nämä sanat voineet tarkoittaa poikaa. Ukko ajatteli kai vain ääneen, niinkuin vanhoilla ihmisillä oli tapana tehdä.
Joka tapauksessa juolahti nyt pojan mieleen, että hänen pitäisi koettaa saada ukko puhumaan jostakin muusta.
»Mitenkä on tuon miehen laita täällä Askedalissa, joka tuli mielenvikaiseksi viime syksynä?» kysyi hän.
»Vai niin, Skrolyckan Janneko!» sanoi ukko. »Niin, hän on ollut järjissään koko talven. Hänkään ei aio tulla kesteihin tänään, mutta tokkopa sinä häntä kaivannetkaan. Hän on vain köyhä mäkitupalainen, niinkuin minäkin.»
Saattoihan se olla totta, mutta poika oli niin mielissään saadessaan puhua jostakusta muusta kuin Lars Gunnarssonista, niin että hän suurella myötätunnolla tiedusteli, mitä vikaa Skrolyckan Jannessa oli ollut.
»Hän, näes, tuli sairaaksi siksi, että hän kaipasi niin kovasti tytärtään, joka läksi täältä kaksi vuotta sitten eikä ole lähettänyt mitään tietoja.»
»Sekö, jonka kävi onnettomasti – – –»
»Vai niin, vai muistat sinä sen asian. Mutta isä suree sen vuoksi itsensä aivan hengiltä. Hän ei jaksa kestää tytön rakkauden puutetta.»
Ukon puheliaisuus oli kovin tuskallista. Hän puhui varmaan enemmän kuin hänelle oli hyväksi.