»Tiedättekö, minäpä taidan lähteä tuolle ulommaisimmalle kivelle», sanoi poika. »Siellä kalat näyttävät hyppelevän.»
Siirtyessään sinne hän joutui niin kauaksi, etteivät he voineet kuulla enää toistensa ääntä, eikä heidän välillään sen enempää keskustelua syntynyt koko aamupäivän kuluessa. Mutta minne ikänä poika meni, tunsi hän himmeiden, loistottomien silmien seuraavan itseään.
Hän tuli suorastaan hyvilleen tällä kertaa, kun vieraat saapuivat.
Pöytä oli katettu tuvan edustalle, ja kun isä istahti syömään, yritti hän heittää kaikki huolet ja surut hartioiltaan. Ollessaan isäntänä kesteissä oli hänessä jälleen niin paljon entistä Ol'Bengtsaa, että saattoi hyvin kuvailla mielessään, millainen hän ennen vanhaan oli ollut.
Ei kukaan Fallan väestä ollut läsnä, mutta sittenkin saattoi huomata, että Lars Gunnarsson oli kaikkien mielessä. Eikä se ihmeellistä ollutkaan, koska häntä oli varoitettu juuri tämän päivän johdosta. Ol’Bengtsan poika sai kuulla niin paljon Fallan lukukinkereistä ja siitä ihmeellisestä seikasta, että pappi juuri sinä iltana oli puhunut velvollisuuksista vanhempia kohtaan, että häntä alkoi suorastaan tuskastuttaa. Hän ei sanonut kuitenkaan mitään, mutta vanha Ol'Bengtsa, joka varmaankin huomasi miten nämä jutut kyllästyttivät häntä, kääntyi hänen puoleensa.
»Mitä sinä arvelet tästä kaikesta, Nils? Varmaankin ihmettelet, miksikä Jumala ei ole säätänyt lakia vanhemmille siitä, miten heidän pitäisi käyttäytyä lapsiaan kohtaan?»
Tämä tuli aivan yllättäen. Hän tunsi punastuvansa, ikäänkuin hänet olisi tavattu itse teosta.
»Mutta rakas isä!» sanoi hän. »Enhän minä ole koskaan sanonut enkä ajatellut – – –»
»Ei, se on aivan totta,» keskeytti ukko hänen puheensa ja kääntyi nyt vieraitten puoleen. »Minä tiedän, että teidän on vaikea uskoa, mitä minä nyt sanon. Mutta totta se on, ettei tämä minun poikani ole koskaan sanonut ainoatakaan pahaa sanaa minulle, yhtä vähän kuin hänen vaimonsakaan.»
Ukko ei ollut kääntynyt kenenkään erityisen puoleen puhuessansa, eikä kukaan myöskään tahtonut vastata tähän mitään.