»Ei suinkaan Klara Gullalla ole mitään sitä vastaan, että järjestimme asiat täten», sanoi hän. »Me löysimme hänet vasta perjantaina. Arvelin, että se täten olisi Klara Gullalle helpompi.»
Klara Gulla vastasi vain pari sanaa. Ja huulet vapisivat, niin että niitä tuskin saattoi kuulla.
»Kiitos! Hyvähän se on. Tiedänhän, ettei hän tule minun, vaan äidin luokse.»
»Hän tulee teidän kummankin luo, sen Klara Gulla saa nähdä», sanoi
Nolin August.
Fallan vanha emäntä, joka oli kahdeksankymmenen vuoden vanha ja monien surujen murtama, oli myös tullut kirkolle kunnioittamaan Katrinaa, joka niin kauan oli palvellut häntä uskollisesti ja ollut hänen hyvä ystävänsä. Hän oli ottanut mukaansa keisarikepin ja hatun, jotka olivat annetut hänelle takaisin. Hän aikoi laskea ne hautaan Katrinan viereen. Hän arveli, että Katrina kernaasti tahtoisi saada läheisyyteensä jotain, mikä muistutti Jannea.
Nyt Klara Gulla astui hänen luokseen ja pyysi saada keisarikalut, ja sitten hän asetti pitkän kepin pystyyn Jannen arkkua vasten ja hatun sen päähän. Väki ymmärsi hänen ajattelevan sitä, ettei hän ollut antanut Jannen kulkea keisarikoreudessaan palattuansa kotiin. Hän tahtoi hyvittää sen verran kuin hän saattoi. Paljon ei kuolleen hyväksi voi tehdä.
Tuskin oli keppi pystytetty arkun viereen, kun kirkon kellot alkoivat soida, ja samalla tulivat pappi ja lukkari ja suntio sakaristosta ja asettuivat saaton etunenään.
Sade virtasi kuurottain sinä päivänä, ja kaikeksi onneksi se piti hiukan väliä, kun seurakunta järjestyi riviin, ensin miehet ja sitten vaimoväki, ja valmistui saattamaan näitä kahta vanhusta hautaan.
Ne, jotka asettuivat saattoon, näyttivät ikäänkuin itsekin ihmettelevän sitä, että olivat täällä mukana. Sillä eivät he juuri mitään surua tunteneet, eivätkä liioin tahtoneet osoittaa kunnioitustaan kummallekaan vainajalle. Asian laita oli vain sellainen, että kun tieto oli levinnyt pitkin pitäjää, että Skrolyckan Janne oli löytynyt juuri sopivaan aikaan, jotta hänet voitaisiin haudata yhteen hautaan kuin Katrinakin, oli siinä kaikkien mielestä ollut jotain kaunista ja ihmeellistä, ja he olivat halunneet nähdä, miten kuolema yhdistäisi jälleen nuo vanhat aviopuolisot.
Eihän kukaan voinut aavistaa, että niin monet ajattelisivat aivan samoin. Nyt oli nostettu melkein liiaksi melua kahdesta niin köyhästä ja alhaisesta ihmisestä. Ihmiset katsoivat toisiinsa ja olivat hiukan häpeissänsä, mutta kun he nyt kerran olivat siellä, niin oli myös pakko lähteä hautausmaalle.