Kun Fallan vanha emäntä tarjosi lisätilkkaa, kursailivat monet ja Janne heidän mukanaan. »Juokaa te vain, Janne!» sanoi emäntä. »Jos te ette tänään olisi ollut sukkela toimissanne, niin me olisimme menettäneet lehmän, joka oli vähintään kahdensadan riksin arvoinen.»
Tämän jälkeen seurasi syvä hiljaisuus. Kaikkien silmät kääntyivät isäntään, sillä mitäpä sitä saattoi nyt muuta odottaa, kuin että hänkin kiittäisi.
Isäntä rykäisi pari kertaa, ikäänkuin voidakseen kyllin painokkaasti tuoda esiin sanottavansa.
»Minusta tämä asia tuntuu hiukan omituiselta», sanoi hän. »Kaikkihan tietävät, että Janne on minulle velkaa kaksisataa riksiä, ja kaikki tietävät myöskin, että keväällä minulle tarjottiin juuri saman verran tästä lehmästä. Olipa se melkein liian mukavaa Jannelle, että lehmä joutui suohon ja että hän sai pelastaa sen.»
Lars vaikeni ja rykäisi vielä kerran. Janne nousi pystyyn ja astui lähemmäksi, mutta yhtä vähän hän kuin kukaan muukaan osasi vastata siihen mitään.
»En tiedä miksikä juuri Janne sattui kuulemaan lehmän ammunnan suolta», jatkoi Lars Gunnarsson. »Ehkäpä hän onnettomuuden sattuessa oli lähempänä kuin mitä hän tahtoo myöntää. Ehkäpä hän arveli voivansa vapautua velastaan ja sen vuoksi itse ajoi lehmän — — —»
Samassa Janne iski nyrkkinsä pöytään niin kovalla voimalla, että kupit hypähtivät korkealle lautasiltaan.
»Sinä tuomitset muita itsesi mukaan», sanoi Janne. »Sellaista sinä voit tehdä, mutta en minä. Vaikka tiedä se, kyllä minä sinun ketunkonstisi huomaan. Kerrankin viime talvena – – –»
Mutta juuri kun Janne aikoi sanoa jotakin, joka olisi nostattanut leppymättömän vihan hänen ja isäntäväen välille, nykäisi Fallan vanha emäntä häntä takinhihasta.
»Katsokaapas ulos, Janne!» sanoi emäntä.