Rose hieroi otsaansa Torkildin kasvoihin:
"Mikä se sitten oli niin kaunista — poju?"
"Sinä."
"No senhän minä tiedän. Mutta se, jota aioit näyttää minulle?"
"Eikö tämä sitten ole kaunis?" sanoi Torkild ja kosketti heidän edessään olevaa pientä kirsikkapuuta.
"Kyllä, se on kaunis", sanoi Rose iloisesti. Ja hän irroittautui lempeästi Torkildin sylistä ja astui muutamia askelia alemmaksi omenapuita kohti. "Nyt nämäkin pian tulevat kukkaan."
"Oletko tyytyväinen taloomme", kysyi Torkild kahdennenkymmenennen kerran. Ja Rose vastasi, kääntyen takaisin hänen syliinsä: "Olen, olen kyllä!"
Käsikoukussa he menivät pienen välkkyvän aamiaispöydän ääreen, ja Rose istuutui, otti myssyn kiiltävän kuparisen kahvipannun päältä ja alkoi kaataa kuppeihin.
"Seis, seis. Ei enää minulle." Torkild tarttui hänen ranteeseensa ja pysähdytti hänet.
"Etkö tahdo enempää kahvia? Mikä sinun on — etkö voi hyvin tänään,
Torkild?"