Muuten, olihan Torkild ollut sellainen aina. Aina oli syy ollut Rosen, milloin oli ollut jotakin särähtävää heidän välillään näinä ensi kuukausina. Rose ymmärsi sen nyt. Se johtui siitä, että hänen rakkautensa oli ollut pintapuolista ja itsekästä Torkildin rakkauden rinnalla. Juuri siitä, että hän sisimmässään tiesi tunteensa vähemmän arvokkaaksi kuin Torkildin tunne, aiheutui se, että hän toisinaan oli tuntenut itsensä tyytymättömäksi avioliittoonsa — herrajumala, siinäkö se oli kaikki! Niin, se oli ollut siinä kaikki hänen puoleltaan — toisinaan hänestä kyllä tuntui ihanalta olla siten rakastettuna ja hyväiltynä ja himoittuna ja ihailtuna — ja kun hän silloin tällöin äkkiä saattoi tuntea jotakin vastenmielisyyden-tapaista heidän kiihkeässä yhdyselämässään, niin johtui se siitä nöyryyttävästä alitajuisesta tietoisuudesta, ettei hänellä ollut mitään ehjää ja voimakasta intohimoa Torkildin intohimon vastineeksi. Nyt kun lapsi hänen kohdussaan kutsui esiin kaiken hänen rakastamiskykynsä, nyt hän ymmärsi. Oi, nyt hän ymmärsi myös Torkildin äärettömän herkkätuntoisuuden, sen, joka kesällä oli herättänyt hänessä pientä umpeaa ärtymystä — se johtui siitä, että se todisti heidän yhdyselämänsä olevan Torkildille äärettömän paljon merkitsevämpää kuin hänelle.

Mutta nyt, kun hän vihdoinkin tunsi elävänsä täytenäisesti ja eheästi, nyt kun hänen oma sydämensä oli hellänä ja rakkauden kukkuroimana — oi nyt hän ymmärsi kyllä Torkildia ja rakasti häntä — lapsen isää. Hän saattoi istuessaan ompelutyönsä ääressä vajota katselemaan Torkildia, kun tämä luki tai soitti, syvemmin kuin hän oli koskaan ennen tätä katsellut. Minun lapseni isä, ajatteli hän. Kunnes hänen täytyi nousta, mennä Torkildin luo ja vetää hänen päänsä rintaansa vasten. "Sinä olet niin kaunis, Torkild. Minä niin pidän sinusta." "Pidätkö sinä minusta?" saattoi Torkild kysyä hiljaa, vetäessään hänet syliinsä. "Pidän kyllä. Tiedätkö miksi istun ja katselen sinua noin? Siksi, että pikkupojusta pitää tulla sinun näköisesi. Hänellä pitää olla tuollainen kaunis otsa ja tuollaiset kauniit silmät ja tuollainen kaunis nenä ja suu ja leuka kuin sinulla." Hän siveli sormella ympäri Torkildin kasvoja puhuessaan. "Hänen pitää olla ihan isänsä näköinen —" Torkild painoi hänet itseään vasten ja hyväili häntä, kasvoillaan hymy, joka oli miltei kipeä onnesta.

— Toisessa laatikossa oli keltaisia mimoosoja ja sinipunaisia sireenejä. Hän asetti ne suureen mustaksi lasitettuun ruukkuun piirongin päälle. Toisessa oli leikattuja hyasintteja, sinisiä ja valkoisia ja punaisia. Ne hän järjesti kristallimaljaan ja asetti keskelle pöytää. Hetkeksi hän jäi seisomaan silmät ummessa ja kasvot taivutettuina haistelemaan niiden voimakasta tuoksua.

Ruokasalin vanha kello löi kolme. Tosiaankin hänen täytyi nyt pitää kiirettä, jos mieli ehtiä takaisin oikeaan aikaan päivälliselle. Ja vielä oli hänen käveltävä metsäpolkua Fensaliin.

Oli kuurapakkanen — niinkuin vuosi sitten. Mutta yhdellä erotuksella. Sellainen kuiva ja kolea talvipäiväkin oli kaunis täällä maalla. Metsän yllä kuumottava pyöreä, punainen auringonkehrä, korkea puhdas taivas, joka hohti kalpeansinisenä keveän pakkasusvan läpi, paksut huurreripsut puissa ja pensaissa ja kuihtuneilla keltaisilla korsilla, jotka törröttivät jäähän paleltuneina niitylle tulvineella joella puutarhan alapuolella.

Rose käveli sipsutellen ja varovasti, niin kauan kuin hän kulki jokea pitkin, pysytellen laiteella, missä jää oli rosoista ja epätasaista. Hän sävähti ja kuumeni pelosta, joka kerta kun jalka liukahti vähän. Mutta kun hän tuli metsäpolulle, joka vei rautatielinjan poikki ja harjun yli, käveli hän nopeaan ja keveästi. Se alkoi tuntua jo painavalta, mutta se ei vaivannut häntä; hänestä tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut enemmän voimaa ja terveyttä millä kantaa. Ainakin vielä —.

Kuihtuneita ruskeita sanajalkoja ja paljaita vaarainpensaita oli kapean polun varsilla. Keväällä, kun täällä alkoi versoa, kun sanajalat työnsivät esiin kuihtuneitten lehtiensä välistä pienet etanankuoren tavoin kiertyneet silmunsa, silloin ei hän kai enää olisi niin kepeäliikkeinen. Hän ajatteli sitä aikaa omituisella tuskallisella häveliäisyydellä, mutta samalla siinä oli jonkunlaista itsetuntoista ylpeyttäkin. Ja kun hedelmäpuut heidän puutarhassaan kukkisivat toista kertaa —. Hän ei voinut löytää sen johdosta mielessään mitään pelkoa, ainoastaan maltitonta, hiukan hermostunutta jännitystä. Ja kun hän sitten nousisi jälleen ylös vuoteesta ja voisi istua ulkona lapsenvaunuineen — koko ihanan kesän, jolloin hän istuisi puutarhassa ja hoitelisi pientä lastaan — oli kuin jotakin hänessä olisi luhistunut kokoon ylenpalttisesta, hellästä onnentunteesta —.

He eivät koskaan, koskaan asuisi kaupungissa, jos vain voisivat sitä välttää. Nämä kuukaudet, jotka hän oli asunut täällä maalla, nähden vuodenaikojen kuluvan ja tuntien kauneuden kaikissa vaihtelevissa säissä. Vieläpä pitkä sateinen syksykin, jollainen heillä oli ollut, miten tenhoavan kaunis se oli hänen mielestään ollut, kun hän noustessaan ylös aamuisin näki sadepisarain liukuvan pitkin puhelinlankaa ja riippuvan vieri vieressä helmien tavoin talon ympärillä olevissa puissa. Hänen lastensa oli kasvettava maalla.

Hän ajatteli kävellessään kaikkia niitä onnellisia, lukemattomia töitä, jotka tulisivat täyttämään hänen päiviään. Ensimmäinen leikkitupa-hauskuus, jota hän oli tuntenut emäntänä-olostaan, puuhaillessaan huoneissaan ja laittaessaan ruokaa keittokirjojen mukaan, joiden johdosta Torkild kiusoitteli häntä, kun hän istuutui lukemaan niitä iltaisin — se ei sittenkään ollut ajan mittaan tyydyttänyt häntä. Sehän oli vain olevinaan työntekoa — ei ollut mitään järkeä siinä, että he molemmat, palvelijatar ja hän, kaksi aikuista naista, kulkivat ja puuhailivat, ainoana työnään laittaa ruokaa ja pitää järjestyksessä taloa itselleen ja yhdelle muulle lisäksi. Se tuntui hänen mielestään järjettömältä ihmisten työvoimien tuhlaamiselta. Kokonaan toista tulisi olemaan nyt, kun samat työt oli tehtävä kodissa, missä lapsia kasvaisi. — Olihan tuntunut niin toisenlaiselta laittaa taloa joulukuntoon, senjälkeen kun oli päätetty, että heillä tulisi olemaan luonaan lapsi — vaikkakin vieras lapsi, josta hän ei edes aivan ehdottomasti pitänyt —.

Lill oli kyllä viehättävä pikku tyttö. Mutta ei hän kuitenkaan tahtonut toivoa, että hänen lapsistaan tulisi sellaisia. Ei silti, että siitä olisi ollut juuri vaaraakaan — Liedin väellehän lapset olivat vain leluja: väliin he hoitelivat niitä hyvin puuhakkaasti, ja sitten työnsivät ne palvelijain huostaan, kun heille tuli halu leikkiä jollakin muulla. Nyt oli rouva Liedille tullut äkkiä kuin hengen asiaksi päästä Lillehammeriin jouluksi. Ja niin hän lähetti surematta Ingarin ja Sonjan, jotka olivat vain kymmen- ja kahdeksanvuotiaat, yksinään matkalle isoäidin luo Kragerohön. Oli tosin eräs rouva Aterch, joka oli luvannut "pitää heistä huolta" laivalla; rouva Lied tunsi häntä tuskin, mutta hänen omatuntonsa — tai miksi sitä kutsui — tuli tästä täysin rauhoitetuksi. Ja hän oli ollut aivan neuvoton, millä keinoin hän olisi suoriutunut Lillistä, hän halusi ehdottomasti mieluimmin päästä ottamasta mukaansa lasta sanatorioon, se oli varsin selvää. Siksi hän joutuikin ihastuksiinsa, kun he olivat tarjoutuneet ottamaan lapsen luokseen jouluksi.