* * * * *
Fensalissa juoksenteli rouva Lied ulos ja sisään ovista tunturinharmaassa housupuvussa ja kierresääryksissä. Rose löysi Lillin arkihuoneen lattialta, hän istui piilossa raskaan plyyshinojatuolin takana suuri sadan kappaleen khedivilaatikko helmassaan ja taitteli savukkeita kahtia. Rose otti laatikon häneltä ja järjesti sisällön niin, että kahtiataitetut savukkeet tulivat alimmaisiksi ja ehyet päällimmäisiksi. Siten ei nousisi melua ainakaan sinä aikana, jonka hän oli siellä. — Vaippoja ja käsilaukkuja ja suurempia ja pienempiä matkalaukkuja oli hujan hajan huoneessa.
Palvelustyttö toi teetä, keksiä ja marmelaadia. Ja rouva Lied vaipui menehtyneenä nojatuoliin:
"Oi kyllä toki voit sentään ottaa kupin teetä! Minun täytyy sanoa, että sinä olet reipas, kun jaksat kävellä tänne asti nyt. Niin, tietysti se on sinulle vain hyvä, kun sinä olet niin terve. Niin, kyllä minun täytyy sanoa, että sinulla on hyvä onni, sinulla — kun ajattelen mitä itse olen aina saanut kärsiä, kun olen ollut noin! Saanko katsoa sinua —", hän otti nauraen Rosea käsivarresta ja pyöräytti hänet sivuittain. "Niinpä niin, rouva alkaa saada vartaloa, sanon minä —."
Rose punastui, suurimmaksi osaksi suuttumuksesta.
"Kuule — minä olen pakannut vain yhden puhtaan vaatekerran Lillille. Kyllä kai sinun palvelijasi joutaa pesemään —. Sinun ei tosiaankaan sovi kantaa enempää kuin on ihan välttämätöntä, poloinen. Ota nyt vielä yksi keksi! Oletko sinä leiponut — viittä lajiako, sanot! Niin, alussa sitä viitsii sellaistakin. Herra, kuinka minä olin iloinen kun pääsin koko joulurehkinästä tänä vuonna, en ole tehnyt niin vähintäkään, piiathan jäävät yksin taloon koko ajaksi, niin että —. Voi sinua, Lill, mitä sinä nyt mangut siinä —."
Lill mankui, koska hän tahtoi saada valkoisen pukunsa mukaan Torkild-sedän luo. Rose istui ja kuunteli kinastusta, jonka lopputulos oli ennakolta varma; luonnollisesti soitettiin palvelijaa, joka sai määräyksen pakata Lillin valkoinen leninki liinavaatteiden mukaan.
"Hyi Lill — kuinka sinä voit olla noin paha mammallesi, jonka pitää matkustaa niin kauas pois sinun luotasi — moneksi moneksi päiväksi, ajattele!"
Lill lohduttautui syömällä sokeripaloja.
"Sehän on totta — tahdotko 'Mykkien leirin' joulunumeron — ja tässä on 'Tulevaisuus'. Siihen olen kirjoittanut joitakin pikku paloja. — Niin, aivan mitättömiä. — Onhan melkein mahdotonta, kun elää sellaisissa olosuhteissa kuin minä, saada niin paljon rauhaa, että voisi koota ajatuksensa johonkin kunnolliseen —. Sehän on myöskin yhtenä syynä siihen, ymmärräthän, etten voi antaa taloudenhoidon ja muun sellaisen niellä itseäni kokonaan. Ei, Lill, lopeta nyt, sinä olet jo syönyt liian monta sokeripalaa! Hyi, sinun hampaasi tulevat siitä rumiksi ja mustiksi —. Äiti sanoi että ei. No niin, mutta annakin sen nyt olla viimeinen! Mutta mielestäni minun täytyy hankkia rauhaa taiteelleni nyt, ennen kaikkea —."