Rose selaili vihkoja lapsuusaikansa parhaiten kasvatetuin kasvoin. Kun Mary Lied puhui taiteestaan, oli hänen aina niin kauhean vaikea hallita hymykuoppiaan.
"Mutta katsos, kun nyt on kerran saanut sydämelleen jotakin, jonka sanomisen tuntee velvollisuudekseen. Minulla on suuri romaani, koko suunnitelma, kaikki on valmiina, ymmärrätkö, vain kirjoittamista vailla —."
Rose ei päässyt millään neuvolla lähtemään, ennenkuin hän oli saanut kuulla koko romaanin sisällyksen. Sen päähenkilö oli maalaritar, joka oli naimisissa insinöörin kanssa, joka ei häntä ymmärtänyt. Vaimo tahtoi elää vain luodakseen, sentähden hän ei tahtonut saada lapsia — mutta mies oli raaka ja poroporvarillinen, ja niin hän petti vaimonsa väärillä uskotteluilla, niin että vaimon täytyi vasten tahtoaan synnyttää lapsi; hänen väärinkäytetty äiteytensä kosti itsensä luonnottomalla vihalla lasta kohtaan j.n.e., j.n.e. Kertomuksen varrella luotaisiin uutta valaistusta kaikkiin ajan tärkeimpiin yhteiskunnallisiin ja sukupuolisiin kysymyksiin.
Rose uskalsi pari kertaa mainita miehestään ja tämän päivällisestä.
"Oh, lorua. Torkild ei tosiaan ärtyile sinulle, vaikka hänen pitäisikin odottaa tunnin verran tai enemmänkin! Minä tunnen kyllä teidät, minä! Mutta eikö sinustakin se ole valtava aihe? Ja aivan uusi? Avioton lapsi avioliitossa. Mutta etkö voi kuvitella mielessäsi, kuinka Veran laisen naisen täytyy vihata tuota lasta, jonka hän on siittänyt häväistyksessä!"
"En", sanoi Rose. "Mutta Mary, kello on yli puoli viiden —."
"Ei, istu nyt vielä silmänräpäys. Niin, sinä et tietenkään ymmärrä sitä, sillä sinä olet niitä naisia, jotka ovat pelkästään, yksinomaan emoeläimiä — katsovat lasta omaksi likeisimmäksi omaisuudekseen — isä on vain tilapäinen aihe. Olen ajatellut kirjoittaa siitäkin, naisesta, joka tulee raskaaksi väkisinmakuusta. J.n.e., j.n.e."
Kello oli lyönyt viisi ennenkuin Rose vihdoinkin pääsi irtautumaan rouva Liedistä. Ja sittenkin tuli vielä viivytystä; Lill vaati saada ylleen vihreän samettikappansa ja myssyn — ja se myönnettiin pitkän pohdinnan jälkeen, jonka aikana Lill kirkui ja itki aika lailla. Sitten lähetettiin matkakäärö jälleen lastenhoitajalle — lämmin talvikappa täytyi tietysti myös ottaa mukaan; Rosen kannettavaksi oli tullut melkoinen mytty, kun hän vihdoinkin pääsi lähtemään hyppivä ja tanssiva tyttönen käsipuolessaan. Hänen oli nyt kuljettava tie pimeässä ja pikku tyttö mukanaan. Ja hän käveli hitaasti ja vastaili malttavaisesti kaikkiin Lillin puheisiin ja kysymyksiin. Oli hurmaava ilta — täällä ylhäällä oli ilma jääkirkas ja puhdas, mutta alhaalla laaksossa vaappui pakkasusva valkoisena joen ja tehtaiden ja talojen yllä, joiden ikkunat vilkkuivat punaisina. Etelässä metsän yläpuolella oli taivas vielä heikosti vaaleanruskottava, mutta yksityisiä suuria tähtiä pilkoitti jo korkealla taivaanlaella — olisi yö, ennenkuin he tulisivat kotiin.
Hän tapasi insinööri Liedin mäessä. Tämä näytti tulevan iloiseksi saadessaan sanoa hyvästit Lillille vielä kerran.
"Nyt sinun pitää olla oikein kiltti ja tottelevainen rouva
Christiansenille — onko isän typykkä kiltti tyttö? Anna suukko isälle!
Niin, minä toivon, ettei hän tuota teille liian paljon vaivaa, rouva!
Hyvästi vain, iloista joulua, rouva!"