Lill oli vähän aikaa sen näköinen kuin olisi hän aikonut ruveta pillittämään. Sitten hän muutti mieltään — nauroi ja takoi säestykseksi lusikallaan pöytään:
"Mutta eihän teillä olekaan lapsia koko talossa!"
"Onpahan. Onhan meillä tälläkin kertaa; olethan sinä."
"Mutta eipä teillä ole mitään omia lapsia — vai onko, Torkild-setä?"
"Ehkä aiomme hankkia lapsen, Lill."
"Aiotteko sitten ostaa lapsen?" nauroi Lill ääneen.
"Kyllä. Me aiomme ostaa itsellemme lapsen kevääksi", sanoi Torkild.
"Jos ne eivät vain ole liian kalliita."
"Lapset ovat kalliita", sanoi Lill varhaisvanhasti. "Minun mammallani ja papallani ei ole varaa hankkia useampia lapsia enää, niin mamma sanoo." Hän nauraa helisti jälleen. "Mutta miksi ette ole ostaneet itsellenne lasta jouluksi? Niin minä olisin voinut leikkiä sen kanssa, näetkös. Ovatko lapset halvempia keväällä, setä?"
"Lapset ovat hyvin kalliita jouluna", sanoi Torkild vakavasti. Hän vilkaisi Roseen, joka istui nuori hellä äidinhymy kasvoillaan kuunnellen heidän puheitaan, ja hänen mielensä oli lämmin ilosta, kun hän ojensi kätensä silittääkseen lapsen tukkaa.
Ja kun he olivat syöneet ja menneet pimeään arkihuoneeseen, veti hän vaimonsa luokseen, ja he suutelivat pitkään ja sydämellisesti — kunnes Rose kuiskasi: "Lill — pidä varasi, Torkild, se tyllerö näkee kaikki." Ja hän meni ja sytytti kattolampun. Hän nosti hyasinttimaljan kasvojansa vasten hetkiseksi.