* * * * *
Torkild puri hampaansa yhteen mennessään takaisin konttoriinsa. Ei, Rose ei tulisi saamaan enää lasta, sen hän vakuutti, ei hänen tietoisella suostumuksellaan ainakaan. Olihan sentään jonkinlainen ylpeyden kipene hänelläkin, kaikesta huolimatta —.
Mutta mitä tuo ajatus sisälsi — se kaiken loppu, mitä se edellytti — sitä hän ei uskaltanut selvittää itselleen.
V.
Oli päätetty, että he matkustaisivat yhdessä johonkin tunturisanatorioon lähestyvässä heinäkuussa. Mutta sitten kävikin ilmi, että Torkildin oli mahdotonta saada vapautta silloin. Hän esitti silloin Roselle, että tämä matkustaisi yksin sanatorioon ja olisi siellä ne kuusi viikkoa, jotka vielä puuttuivat metsästysajan alusta. Sitten Torkild tulisi noutamaan häntä ja he viettäisivät hänen loma-aikansa sillä pienellä Foldalin karjatalolla, jossa hän ja Helsing olivat olleet kaksi vuotta sitten.
Torkild saattoi Rosea Lillehammeriin eräänä lauantai-iltapäivänä ja palasi yksin kotiin sunnuntai-iltana. Torkild ymmärsi itsekin olevan aivan varmaan parasta, että Rose sai olla yksinään ensin jonkun aikaa. Mutta häntä peloitti tunnustaa huomanneensa, että Rose oli samaa mieltä.
Kotona Torkild yhtenään pohti heidän keskinäistä suhdettaan. Aika ajoin hän koetti kyllä riistäytyä irti noista ajatuksista. Silloin hän oli taipuvainen myöntämään Meyerin olleen oikeassa: hän oli liian rakastunut vaimoonsa — ja se ei ollut hyvä. Mutta hänen rakkautensa Roseen oli kerta kaikkiaan tullut hänen olemuksensa sisimmäksi ytimeksi.
Jo lyhyenä kihlausaikanaan — tietenkään hän ei ollut koskaan myöntänyt itselleen silloin, ettei hän oikein uskonut ihmeeseen. Se on, hän juuri uskoi siihen, hänhän kulki enimmäkseen siinä ihanassa ylimielisessä tunnelmassa, joka seuraa uskon uhkayritystä. Mutta hänellä ei ollut koskaan ollut sitä hiljaista tyyntä vakaumusta, että hänen onnensa olisi itsestään selvä, luonnollinen, vailla jännitystä, koska siinä ei ollut epäilystä.
Jos niin olisi ollut, olisi tietysti kihlausaikakin kulunut hieman toisin. Hän muisti kaikkia niitä kevätiltapäiviä, joina he olivat yhdessä kulkeneet tässä talossa, josta oli tuleva heidän kotinsa — useimmiten ihan kahden. Tuota hilpeätä, onnellista puuhailua, joka oli kuin leikkiä. Ja sitä hermostunutta kiihtymystä, jonka valtaan hän joutui kulkiessaan siten yhdessä Rosen kanssa — ja jota hän kaikin voimin koetti salata Roselta. Yhden ainoan kerran hän antoi itsensä ilmi — eikä Rose ollut tehnyt vastarintaa, hän oli kietonut käsivartensa Torkildin kaulaan, kun tämä kantoi hänet sohvalle, ja oli koettanut hyväillä häntä kiihkeästi — mutta Torkild huomasi, että nyt teki Rose väkivaltaa itselleen salatakseen, mitä hän tunsi. Ja rajulla ponnistuksella hän oli saanut takaisin itsehillintänsä, joka oli tullut osaksi hänen luonnostaan hänen suhteessaan Roseen.
Hän oli sanonut itselleen ja Roselle — ei, niin ei heidän pitäisi alkaa. Mutta jos he olisivat tulleet mieheksi ja vaimoksi siinä kodissa, jota he parhaallaan yhdessä rakensivat itselleen, hetkellä, josta vain he kaksi tiesivät — se olisi kai ollut yhtä kaunista kuin että he tulivat siksi myöhemmin kristianialaisessa hotellihuoneessa vietettynä yönä — käytyään poliisituomarin luona aamupäivällä ja syötyään päivällistä Continentalissa todistajien, Lundin ja Helsingin, seurassa. Jos he olisivat rakastaneet toisiaan. Itsehillintä oli tullut hänen toiseksi luonnokseen — sen oli määrännyt Rosen luonto; jos se olisi muuttunut, olisi hänenkin luontonsa muuttunut. Mutta Rosen luonto ei ollutkaan muuttunut. Sinä iltana, jolloin he seisoivat suudellen toisiaan joululumen sataessa, olivat he kuiskanneet toisilleen: "Se on rakkaus, joka on uutta —"