Mutta nytpä olikin niin, että se, mikä oli uutta Rosen elämässä, ei ollut rakkautta. Uutta oli se, että hän oli väsynyt rakkauteen — omaan umpimähkäiseen, esineettömään rakkauteensa, ja että hän tyytyi Torkildin rakkauteen, sellaisena kuin hän sen tunsi, ja iloiseen puuhailuun siinä talossa, jota hän tulisi kutsumaan omakseen.

Torkild muisti heidän hääyönsä — kun Rose makasi nukkuen hänen käsivarrellaan ja hän tunsi hänen tasaisen, terveen hengityksensä olkaansa vasten. Nyt oli Rose hänen — ja hän tunsi mielessään nöyryytystä ja häpeää ja pettymystä. Vaikka tiesikin, ettei voinut olla toisin. Se oli uusi maailma nuorelle tytölle — ja Rose, vaikka olikin kaivannut sitä, ei ollut koskaan epäkainona ja uteliaana hiiviskellyt sen rajamailla vakoilemassa ja nuuskimassa. Ja kun hän nyt oli eksynyt siihen — mutta sehän siinä juuri olikin, että Torkildista tuntui siltä kuin Rose olisi eksynyt hänen syliinsä —.

Mutta sitten oli ollut niin ihmeellisen ihanaa herätä Rosen vieressä. Ja Rose oli ollut niin rakastettavan kaino ja niin vastustamattoman viattomasti vakuutettu siitä, että nythän Torkildin täytyi olla ehdottoman ja täysin onnellinen. Ja Torkild oli omastakin mielestään ollut — sinä Kööpenhaminassa vietettynä viikkona. Rose oli kaino ja pidättyvä ja samalla kertaa niin lapsellisen ylpeä siitä, että saattoi antaa Torkildille sen, mitä hän oli halannut kaikkina näinä vuosina — ja Torkild oli nöyrä ja kiitollinen ja pelkäsi sanomattomasti loukkaavansa tai peloittavansa häntä —.

Sitten tuli se ihmeellinen yö Berliinissä — heidän oikea hääyönsä.

Jo ensi illasta lähtien oli tuntunut siltä kuin Rose suurkaupungin kuohuvan elämän ja melun, sen valtavan ja kauneuttapuuttuvan suuruuden vaikutuksen alaisena olisi liittynyt likeisemmin häneen.

He olivat olleet siellä joitakin päiviä, kun heidän eräänä iltana piti syödä illallista muutamassa suuressa, hienossa ravintolassa. Rose oli saanut uuden silkkileningin, jotakin kirkkaan hopeanharmaata ruusunvärisen alushameen päällä; hän seisoi vaatekaapin peilioven edessä, ja Torkild suuteli hänen niskaansa ja olkapäitään sillävälin kuin koetti saada selkoa siitä, mitkä kuuluivat yhteen alavuorin ja silkkivuorin ja päällysleningin hakasista ja silmukoista ja painonapeista ja lemmonlaitteista. Kunnes Rose äkkiä tyrkkäsi hänen kasvonsa pois ja sanoi vilpittömän harmistuneella äänellä: "Uh, etkö voi jättää tuota tuhmaa suutelemista ja joutua kerrankaan valmiiksi!"

Heidän silmänsä kohtasivat toisensa peilissä. Ja silloin Rose kääntyi ympäri ja kietaisi käsivartensa hänen kaulaansa nauraen pientä naurua, joka oli hellä ja katuvainen ja kiusaantunut samalla haavaa:

"Minun kenkäni, hyvä mies!"

"Kengät —?" Niin, ne uudet kengät, jotka Rose oli ostanut Wertheimilta aamupäivällä. Sillävälin kuin Torkild seisoi loruillen ja suudellen ja kiinnittäen ja aukoen nappeja tulematta koskaan valmiiksi — oli Rose seisonut kuin hehkuvat rautakengät jalassa — häneen koski niin että hän olisi voinut ulvoa! Ja hän heittäytyi lähimpään nojatuoliin. Torkild totesi, että hänen jalkansa olivat suoraan sanoen hyvän joukon kenkiä suuremmat kaikin päin.

Rosella ei ollut mitään muitakaan käytettäväksi sopivia. Silloin Torkild keksi, että he tilaisivat illallisen samppanjoineen ja kukkineen huoneeseensa. Seuraavana päivänä Rose saisi uudet kengät; sitten he voisivat mennä kaupungille —.