Eräänä päivänä päivällispöydässä sanoi Rose, joka oli ollut kaupungissa aamupäivällä asioita toimittamassa:
"Sehän on totta, minä tapasin Akselin aamupäivällä, kun olin Iriksessä juomassa teetä —"
Torkild ei vastannut mitään.
"— Minä kysyin minkä kumman tähden hän ei koskaan enää käy meillä, ja silloin hän sanoi, että te olitte joutuneet riitaan —" ja kun Torkild ei vieläkään vastannut: "Siitä sinä et ole koskaan maininnut minulle sanaakaan."
Torkild ei ollut saanut kerrotuksi vaimolleen siitä mitään, ja senvuoksi hän oli vastannut välttelevästi, kun Rose viime kuukausina silloin tällöin oli kysellyt lankoaan. Rose ei näyttänyt ajattelevan, että asiassa piilisi mitään erikoista; kaikkeen sellaiseen nähden, mihin hänellä ei ollut erikoista mielenkiintoa, ei Rose osoittanut erikoisempaa huomiokykyä eikä muistia. Ja Torkildilla oli katkera tunne, että asianlaita oli verrattain usein näin hänen omiin asioihinsa nähden.
"Ei, en ole tullut puhuneeksi siitä", sanoi Torkild lyhyeen. "Mutta hyvä ystävä, mistä te sitten olette joutuneet vihoihin?"
"Sitä minun ei ole niin helppo kertoa sinulle."
Joka kerta kun Torkild ajatteli sitä, tunsi hän samaa voimakasta katkeruutta, johon sekoittui samalla ikäänkuin häpeää veljen puolesta. Hän oli vakuutettu siitä, ettei Aksel itse ollut uskonut mitä hän vihjasi — ja hän muisti sitä yötä, jolloin hän oli uskonut veljelleen sen, mitä tämä käytti häntä vastaan — näin.
Rose katsoi huolestuneena miehensä ankariin kasvoihin ja kysyi pelokkaasti:
"Torkild! Mitä se on — ei suinkaan Aksel ole — tehnyt mitään?"