Hän näki, ettei neiti Stenbock ollut ehdottoman kaunis — paitsi hänen silmissään. Hän oli pitkä ja solakka, mutta litteärintaisessa ja kapealanteisessa vartalossa oli sellaista nuorekkuutta, joka kyllä voi somistaa naista — tosin vain niin kauan kuin hän on ilmeisen nuori. Ja Briten ei liene ollut kaukana kolmestakymmenestä. Hänen tukkansa oli ihana, vaaleankeltainen ja aaltoileva, silmät siniset ja hipiä hieno, mutta pitkät, kapeat kasvot hieman ulkonevine poskipäineen olivat luisevahkot, ja suu oli punainen ja raikas, mutta ylähuuli ei oikein peittänyt suuria valkoisia etuhampaita. Kaiken kaikkiaan oli hänen ulkonäkönsä enemmän miellyttävä ja "tyylikäs" kuin kaunis.

Torkild oli itse hieman hämmennyksissään siitä vaikutuksesta, jonka Briten teki häneen. Kun hän sanoi Roselle pitävänsä neiti Stenbockia miellyttävänä, tiesi hän hyvin, että se oli hyvin heikko ilmaisu hänen tunteilleen. Tavallaan hän oli rakastunut — tai oikeammin sanoen viehättynyt Briteniin. Viehätys oli täysin platoonista laatua, ja hän tiesi, ettei se todellisuudessa vaikuttanut vähääkään hänen tunteisiinsa Rosea kohtaan, hänen rakkautensa Roseen oli yhtä kiihkeä ja kipeä ja huolekas. Mutta tuntui kuin hän väliaikaisesti olisi vapautunut sen ikeestä ollessaan kahdenkesken Briten Stenbockin kanssa, ja kaikki hänessä vielä säilynyt elämänrohkeus ja itsetunto värisivät vastakaiuksi, kun hän käveli Britenin kanssa ja kuunteli hänen kirkasta, kaunista ääntään.

Hän kaipasi Briteniä aina ollessaan poissa hänen luotaan. Ja samalla hän tunsi mielessään hieman rauhattomuutta siitä, että kykeni sellaiseen tunteeseen, joka ikäänkuin oli rinnakkainen hänen vainioonsa kohdistuvien tunteiden kanssa. Häntä peloitti hiukan ajatellessa Britenin poismatkustamista — sekä siitä syystä, että hän tiesi tulevansa kaipaamaan häntä, että myös siksi, että hän pelkäsi moraalista kohmeloa jäädessään jälleen kahden kesken Rosen kanssa.

Rose ei näyttänyt aavistavan tästä mitään. Hän oli vilpittömän iloinen ystävättärensä vierailusta ja siitä, että tämä sopi niin hyvin Torkildin kanssa.

* * * * *

Eräänä lauantai-iltapäivänä oli Torkild ollut kaupungissa jossakin liikeneuvottelussa ja palasi sieltä yöjunalla. Kotonaan hän tapasi Rosen ja Briten Stenbockin Mary Liedin seurassa, joka oli pistäytynyt iltapäivällä kahville. Nyt he olivat illallisen jälkiruoassa; he istuivat arkihuoneen pöydän ääressä, jolla oli hillovehkeitä ja kaakkua ja viiniä, ja ilma oli sakeana tupakansavusta.

Rose nouti lautasen ja lasin Torkildille, ja tämä istuutui Rosen ja rouva Liedin väliin, joka heti kääntyi häneen päin selittävästi:

"Me istumme juuri keskustelemassa rakkaudesta. Ettekö te voi sanoa meille, mitä mieltä olette siitä asiasta, Christiansen?"

Torkild etsi aivoistaan jotakin mukiinmenevää sukkeluutta, mutta ei löytänyt, joten hänen täytyi tyytyä sanomaan:

"Jaa, ei ole tosiaankaan niin yksinkertaista vastata sellaiseen näin päätäpahkaa —"