"— Aber ach, aber ach, die Menschen sind so schwach —. Ja eikähän ole aina niin helppoa etukäteen tietää, minkä arvoinen mies on. Tehän kannatatte itse vapaata rakkautta, neiti Stenbock, niinhän sanoitte —"
"En juuri sillä tavalla." Hiljemmin, ikäänkuin tunnustuksen tavoin, hän jatkoi: "Jos minä joskus tahtoisin kuulua miehelle, niin täytyisi sen olla sellainen, jota kohtaan minä tuntisin ihan rajatonta luottamusta — niin suurta kunnioitusta. Ja silloin minun mielestäni tuo kihlaus- ja vihkimäpuuha on tarpeetonta —"
Torkild katsoi häneen. Tuo ylpeä punainen suu ei ollut koskaan suudellut — ja Torkild tiesi, että hän menisi hautaan suutelemattomana, yhdenkään miehen keveimmänkään hyväilyn koskemattomana, mieluummin kuin sallisi itselleen tapahtua jotakin, mikä voisi riistää rahdunkaan hänen kunnioituksestaan elämää kohtaan.
"Oi herra nähköön, Briten", sanoi Rose, ja hänen äänensä kuulosti väsyneeltä ja katkeralta. "Ei ole varmaa, että kunnioitus voi säilyä, kun on eletty yhdessä joku aika. Vaikka olisi alussa ollut kuinka rajaton luottamus toisiinsa."
"Silloin olisi kai parempi", sanoi Briten hiljaa, "ettei oltaisi naimisissa, vaan voitaisiin erota toisistaan — ei riitelyllä eikä rumilla kohtauksilla eikä syrjäisten sekaantumisella. Silloin pitäisi erota yhteisessä myötätunnossa ja surussa —"
"Minä luulen, että tulos on sama, oltiinpa naimisissa tai ei." Rosekin hymyili ivallisesti. Mutta Torkild näki, missä suhteessa Rosen hymy erosi Britenin hymystä. Rose luki itsensäkin tuon hymynsä sisältöpiiriin. Toinen halveksi sitä, mitä ei ymmärtänyt, toinen ymmärsi täydelleen ja halveksi.
"Ei ole lainkaan varmaa, haluaako aina erota toisistaan sittenkään, vaikka kunnioitus olisikin mennyt", sanoi Rose äskeiseen sävyyn. "Vaikka riiteleekin ja niin edespäin — päivän mittaan. On jotakin, jota kutsutaan tottumukseksi. Eikä ihmisellä ole enää niin hirmuista kunnioitusta itseäänkään kohtaan —. Ja silloin on se, että ollaan naimisissa, ainakin jonkinlainen veruke, jonka taakse voi piiloutua itseltään —"
Torkildista tuntui kuin Rose olisi riisunut hänet alasti. Että hän voikin, ajatteli hän tuskissaan. Hän ei uskaltanut katsoa Briteniin, mutta hän kuvitteli tietävänsä, miten tämä nyt istui ja katsoi alas. Ja hän tiesi äkkiä, mihin hän Britenissä oli rakastunut. Tuollainen kuin hän oli nyt, noin kuin hän ajatteli ja puhui ylpeässä ja taistelukelpoisessa neitsyydessään, korkealle viritetyin vaatimuksin koko maailmaan ja itseensä nähden, sellainen oli Torkildin rakastettukin ollut, ennenkuin joutui hänen käsiinsä ja hän itse masensi hänet. Noin oli Rosekin seissyt koko sielu umpulla — eikä mitään ollut puhjennut kukkaan hänen, Torkildin, luona, kuihtunut vain —.
Mutta kun Torkild vihdoin uskalsi nostaa katseensa, istui Briten äskeinen ilme yhä koskemattomana kasvoillaan. Kaikki, mitä oli sanottu, oli mennyt tuon nuoren tytön ohi, koska se tuli sellaiselta elämänkulmalta, jonka kanssa hän ei voinut ajatellakaan tulevansa milloinkaan kosketuksiin.
Mary Liediä ei Torkild lainkaan ajatellut; tiedottomasti hän jätti tämän huomioonottamatta, koska hän tiedottomasti ymmärsi, ettei tämä koskaan kuunnellut mitä muut sanoivat, muuta kuin päästäkseen itse puhumaan.