"Me menemme myös heti."
* * * * *
"Eikö Doris ole jokseenkin hermostunut?" kysyi Aksel, kun sisar oli mennyt.
"Hysteerinen", sanoi Torkild. Hän heilui edestakaisin keinutuolissa. Sitten hän lausui, ikäänkuin pitemmän harkinnan tuloksena: "Mutta — se ei luonnollisesti tule paremmaksi siitä, että hän pysyy täällä."
"Ei —." Aksel istui hypistellen sohvatyynyjä. Ne olivat koristetut kanavalle ommelluilla helmiruusuilla. Ja hän nauroi ja kysyi: "Onko totta, että sinä ompelet kanavalle?" Torkild purskahti nauruun. Aksel nosti katseensa hämmästyneenä — Torkildin terve, poikamainen iloisuus sai hänetkin nauramaan, ja heillä oli molemmilla vaistomainen tunne, että he olivat siirrähtäneet lähemmäksi toisiaan.
"Niin, enhän minä tiedä mitään teistä kenestäkään", sanoi Aksel. "Mutta — sinä ehkä tahdot panna maata —?"
"Ei, istu sinä vain — se on vain hauskaa. Minä panen aina myöhään maata."
"Sinulla on täällä miellyttävää. Oma pianokin —"
"Se on äidin. Nämä ovat kaikki äidin vanhoja huonekaluja kotoa."
Torkild oli hetkisen vaiti. "Tämä oli nimittäin äidin huone —"
"Täälläkö hän kuoli —?" kysyi Aksel hiljaa.