Rose teki sen ja koetti, oliko hän itse vetänyt omansa.
"Tuntuuko sinusta", kysyi Torkild äkkiä, "että se aika, jonka olemme olleet naimisissa, on vähentänyt niin kauheasti kunnioitustasi minua kohtaan —."
Rose käännähti kiivaasti:
"Kuinka sinun päähäsi pälkähtää —! Et suinkaan voi ajatella, että minä istuisin ja puhuisin sillä tavalla.— itsestäni ja sinusta!" Hän oli vaiti hetken. "Tämä käy jo totisesti ihan sietämättömäksi, kun sinä olet tullut tuollaiseksi! Sinähän suorastaan hakemalla haet persoonallisia viittauksia ja itseesi kohdistettuja loukkauksia ihan kaikesta, mitä minä sanon tai teen —."
"Teenkö niin?" sanoi Torkild hiljaa.
"Teet kyllä. Ehkä et tiedä sitä itse. Mutta minä uskallan tuskin puhuakaan — minun täytyy punnita joka sana, minkä sanon, ettei siinä vain ole mitään, jonka sinä voisit väärinkäsittää tai josta sinä voisit löytää vihamielisyyttä itseäsi kohtaan —."
Hän laskeutui sänkyyn, mutta jätti kynttilän palamaan.
"Anteeksi, Rose", kuiskasi Torkild etsien kädellään Rosen kättä. Rose antoi hänen pitää sitä tuokion verran, sitten hän veti sen lempeästi pois.
"Sinä teet meidän elämämme niin vaikeaksi tällä tavoin, Torkild", sanoi hän lempeästi nuhdellen. "Sinä et saa olla sellainen. Eihän sillä tavalla voi kukaan ihminen selviytyä elämästä, jos olisi ruvettava niin arkatuntoiseksi kuin sinä —."
"Se tulee siitä, että minä pidän niin rajattomasti sinusta —."