"Niin niin, senhän kyllä tiedän." Rose siirtyi hänen lähelleen ja pisti käsivartensa hänen niskansa alle. Ja kun Torkild painoi kasvonsa hänen poveaan vasten, alkoi Rose hyväillä häntä pienin, herkin hivelyin.
"Etkö voisi olla vähän tasamielisempi — vaikka pidätkin minusta? Onko sinun annettava tuollaisten pikkuseikkojen panna meiltä kaikki pilalle. Torkild, elämähän tulee niin mahdottoman vaikeaksi, jos sinä pidät niin kauhean suurta lukua jokaisesta pikkuseikasta —."
Torkild ajatteli, että eipä heidän välillään ollutkaan mitään, mikä hänelle olisi ollut pikkuseikkoja. Mutta hän tunsi Rosen pehmeän, lämpimän rinnan poskeaan vasten ohuen yöpaidan alta, ja Rose painoi pieniä lempeitä suudelmia hänen hiuksilleen. Ja surumielisen alistuvana Torkild ajatteli, että Rose on oikeassa. Minä itse se epäilyksilläni revin rikki. Minun pitäisi uskoa hänen hyväilyjänsä eikä mitään muuta —.
"Sinä rakas, rakas", kuiskasi Torkild. Rose kohottautui hiukan toiselle kyynärpäälleen ja katsoi häntä kasvoihin:
"Oi noita sinun surullisia silmiäsi —."
Hän suuteli niitä. Mutta Torkild kylmeni samassa. Tuohan on jossakin kirjassa, ajatteli hän. Hän on lukenut sen jostakin — missä hitossa se nyt onkaan —. Mutta kun hän tahtoi vetäytyä pois, piti Rose häntä kiinni ja hyväili häntä edelleen samalla lempeällä, lohduttavalla tavalla — kunnes Torkild vastasi hänen suudelmiinsa ja veti hänet likelleen.
Rose nukkui hänen syliinsä, mutta hän jäi makaamaan kauan valveilla. Ja kaikki illan vaikutelmat sulautuivat yhteen kiduttavaksi surun ja ikävän tunteeksi —.
VII.
Torkild ajatteli itsekin toisin ajoin, että tuo oli sairaalloista herkkätuntoisuutta, jolle hänen ei pitäisi antaa myöten. Aika ajoin tuli kyllä hetkiä, jolloin hänestä tuntui, että oli suurimmaksi osaksi kuvittelua, kun hän arveli heidän väliensä olevan niin huonolla kannalla. Heidän yhdyselämänsä ei ollut tullut sellaiseksi kuin hän oli ajatellut, koska hän oli kuvitellut mielessään, että he molemmat tuntisivat toistensa alinomaisesta läsnäolosta samanlaista tunnetta kuin rouva Wegner oli näyttänyt tuntevan aina kun hänen lapsensa oli hänen lähellään — että heidän kodissaan vallitsisi ikuinen pyhäpäivätunnelma. — Mutta eihän hän kylläkään ollut koskaan nähnyt sellaista avioliittoa. Parhaasta päästä hän oli nähnyt sellaista, että avioliitossa kaksi ihmistä loukkasivat toisiaan ja sietivät loukkauksia sellaisella tavalla, ettei olisi tullut kysymykseenkään tervehtiä jälkeenpäin kadulla henkilöä, jonka kanssa oli ollut sellaisia kohtauksia, jos tämä olisi ollut jokin muu kuin oma vuodetoveri. Myrkyllisiä sanoja, häpeällistä epäluuloa, sivistymätöntä ja epäkohteliasta käytöstä, häikäilemätöntä itsekkyyttä saattoi kaksi ihmistä tarjota toisilleen — ja riistettyään kumpikin toiseltaan kunnian riekaleetkin he menivät yhdessä vuoteeseen ja siittivät lapsia.
— Hehän olivat tuskin vaihtaneet harkitsematonta sanaa, Rose ja hän. Silloinkaan, kun he olivat sanoneet toisilleen karvaita asioita, eivät he koskaan olleet syrjäyttäneet tavallista kohteliaisuutta. Ja oikeastaan eivät he olleetkaan usein joutuneet vaihtamaan katkeria sanoja. Jos heidän elämänsä oli tullut harmaaksi ja arkipäiväiseksi, niin oli se ainakin hiljaista ja rauhallista arkipäiväisyyttä.