* * * * *
Marraskuu tuli harvinaisen kaunis sinä vuonna. Aamulla, kun Torkild meni konttoriin, oli metsä harmaana huurteesta, ja aurinko nousi pakkas-usvan keskeltä. Päivemmällä tavallisesti selkeni, koviksi jäätyneet tiet kävivät mustiksi, ja päivänpaisteessa huurre suli ja tippui ja kimalteli ilmavissa lehdoissa, missä puut ja pensaat riiputtivat oksissaan viimeisiä kuihtuneita keltaisia lehtiään ja tulipunaisia marjoja ja kiulukoita. Mutta auringonlaskun jälkeen pakasti, ja usva laskeutui ohuen valkoisen savun tavoin jokialanteen ylle. Kun hän iltapäivällä tuli kotiin pimeänhämärässä, sojotti valo keittiön ja ruokasalin ikkunoista paksujen keltaisten parrujen lailla pakkas-usvassa.
Rose ei enää tullut eteiseen häntä vastaan, mutta hän huusi hyvänillan keittiöstä. Oli lämmintä ja valoisaa kauniissa huoneissa, missä Rosen chrysantemumit kukkivat ikkunalaudoilla, valkoisina ja vaaleanpunaisina ja keltaisina. Ja kun Rose tuli sisään, tervehti hän tavallisesti Torkildia iloisesti ja hilpeästi ja ilmoitti, että tänään hän saisi jotakin hirmuisen hyvää. Hän oli melkein lapsellisen ylpeä ruoastaan; todellisuudessa hänestä oli tullutkin tavattoman näppärä ja innokas emäntä.
Kuitenkin vaikutti Torkildiin hieman apeuttavasti se, että Rose oli aina niin kiinni taloudenhoidossa. Päivällisen jälkeen hän kyllä tavallisesti pyysi Torkildia soittamaan vähän, mutta ei aikaakaan, kun hän pujahtikin kesken soiton keittiöön. Hän keitti säilykkeitä ja hilloja ja mehuja mittakaavassa, joka ei ollut missään suhteessa talon suuruuteen, hän leipoi kakkuja, joista hän itse söi vähän ja Torkild ei yhtään, ne menivät palvelijalle ja Liedin lapsille, jotka pistäysivät heillä tuon tuostakin. Ja sitten hän lähetti koko joukon lähiseudun sairaille ja köyhille. — Jos hän jonkun kerran ihmeeksi jäikin Torkildin luo koko iltapäiväksi, istui hän käsityön ääressä tai parsi ja paikkasi — oli kuin ei hän olisi jaksanut olla jouten hetkeäkään — ja Torkildiin se teki sen vaikutuksen kuin olisi hänen herkeämättömän uutteruutensa tarkoituksena ollut syvän tyytymättömyyden turruttaminen.
Ja silloin tällöin oli kuin Rose itsekin olisi väsynyt ja kyllästynyt omaan uurastukseensa. — Sitten tuli Torkild eräänä päivänä kotiin saaden tavanmukaisen vastaanottotervehdyksen, että tänään saataisiin niin hirmuisen hyvä päivällinen. Oli ranskalaista persiljalientä ja vihannestäytteistä lihavanukasta. Torkild kehui ruokaa minkä jaksoi ja otti toistamiseen vanukasta:
"Tämä on aivan erinomaista, se minun täytyy sanoa — sinä olet tullut uskomattoman näppäräksi laittamaan ruokaa —"
"Minua ilahduttaa, että olet sitä mieltä", sanoi Rose, mutta ei erikoisen rakastettavaan sävyyn. Ja hetken perästä tulla tuiskahti:
"Ja sinä olet tullut myös uskomattomaksi herkkusuuksi —"
Torkild tunsi epämieluisaa hämmästystä. Mutta hän päätti säilyttää sovun, minkä vuoksi hän sanoi vain hyvin rauhallisesti:
"Enpä tiedä? Luonnollisesti minusta on mieluista elää hyvin. Ja sinähän pidät huolen siitä, että teenkin niin —"