Rose istui hänen sylissään, lauhkeana ja kilttinä kuin pikku tyttö, joka on ollut häijy ja saanut anteeksiannon. Äkkiä hän virkkoi:

"Torkild — jospa soittaisit ja kysyisit — ehkä voisimme vielä saada pääsyliput —. Minä kadun, kun sanoin eilen, etten halunnut mennä. Me voimme ehtiä, jos pidämme kiirettä —"

Se oli konsertti, johon Torkildin oli tehnyt mieli, mutta Rose ei ollut halunnut lähteä — eikä Torkild tuntunut viitsivän mennä yksin. Kävi ilmi, että hän vielä voi saada pääsyliput ja he juoksivat pukeutumaan kiireesti.

Kaikkityynnihän on pelkkää tyhjänpäiväisyyttä, ajatteli Torkild ajaessaan partaansa huoneessaan. Typerää muistella sitä sen enempää. Rose oli ollut harmissaan rakkaan kaitaliinansa vuoksi, pikku raukka, ja hänen täytyi kai purkaa se jollekin. Sellaiseen saa mukautua, kun on naimisissa — ja hän, Torkild, oli hölmö, kun otti pahastuakseen pelkästä tyhjänpäiväisyydestä, muutamasta ärtyneestä pikku sanasta —.

Rose tuli hänen luokseen vaaleanharmaassa ja punaisessa silkkipuvussaan pyytäen häntä napittamaan sen:

"Minulla ei ole koskaan ollut yhtään pukua, josta olisin pitänyt niinkuin tästä — on niin hauskaa, kun sinäkin pidät siitä", sanoi hän ja suuteli Torkildia kiitokseksi, kun tämä oli suoriutunut hakasista.

Torkild oli hurmautunut italialaiseen naispianistiin, ja konsertin jälkeen he söivät illallista kaupungissa ja palasivat kotiin autolla. Ja niin seurasi jälleen aika, jolloin oli kuin vanhojen päivien hyvän toveruuden heijastus heidän yhdyselämänsä yllä —.

* * * * *

Tänä jouluna he yksimielisesti päättivät matkustaa pois kotoa, he menivät erääseen Gudbrandinlaakson sanatorioon Rose ei voinut helposti solmia tuttavuuksia, joten he pysyttäytyivät enimmäkseen itsekseen, tekivät pitkiä hiihtoretkiä kahden, tanssivat toistensa kanssa iltaisin ja tulivat samaan johtopäätökseen kuin sanatoriovieraatkin, että he oikeastaan olivat sangen onnellisia.

Että he niin suuressa määrin tulivat turvautuneeksi toistensa seuraan, saattoi kyllä olla sekä hyvä että päinvastoin Joka kerta kun he olivat olleet muiden ihmisten seurassa tunsivat he, kuinka he sittenkin kuuluivat toisilleen, juuri he kaksi. Mutta se, etteivät he koskaan tavanneet ketään, jonka kanssa he olisivat erikoisemmin välittäneet seurustella, ja istuivat aina kahden omassa huoneessaan, vaikutti sen, että heillä usein oli sangen vähän puhumista. Kirjat, sanomalehdet, puutarha ja talo eivät riittäneet täyttämään päivien loppumatonta jonoa, jota keskeyttivät ainoastaan Torkildin metsästysretket. Ja kaikkina pitkinä tunteina, jotka he viettivät yhdessä vaiti ollen, he ajattelivat molemmat samaa — että eihän kai tarvinnut olla niin. Kaksi toistaan rakastavaa ei kai koskaan kyllästy olemaan yhdessä —.