VIII.
Kevät ja kesä kuluivat Roselta ja Torkildilta hiljaa ja rauhallisesti. He olivat alkaneet jonkunverran seurustella erään toisen lapsettoman perheen kanssa, äskettäin paikalle perustetun apteekin hoitajan ja hänen rouvansa kanssa. Rose varsinkin näytti tulevan hyvin toimeen pienen hiljaisen rouva Vikin kanssa, joka surupuvussaan näytti äsken ripillelasketulta tytöltä — Vikit olivat juuri ennen tänne tuloaan menettäneet pienen puolenvuoden vanhan tyttönsä. Apteekkari oli rauhallinen, vaitelias mies, innokas metsästäjä kuten Torkildkin, ja sitäpaitsi laulaja.
* * * * *
Lokakuun alkupuolella Torkild sai eräänä päivänä sähkösanoman, että hänen isänsä oli hyvin sairaana ja halusi nähdä häntä ja Rosea. Kun hän soitti sille tohtorille Fredrikshaldiin, jonka hän tiesi olleen isän lääkärinä viime vuosina, sai hän kuulla, että kysymyksessä oli vatsakalvontulehdus; oli toimitettava leikkaus samana iltapäivänä, mutta tohtori antoi hyvin vähän toivoa. Torkild sai järjestetyksi niin, että hän ja Rose pääsivät matkustamaan kotiin samana iltana. Kun he seuraavana aamuna tulivat perille, tapasivat he Akselin yksinään talossa. Tohtori Christiansen oli katolisessa sairaalassa; leikkaus oli onnistunut jokseenkin suotuisasti, mutta hän oli hyvin heikko, eivätkä pojat saaneet puhella hänen kanssaan käydessään seuraavana päivänä häntä katsomassa.
Oli sähkötetty myöskin Dorikselle Kööpenhaminaan, mutta hän ei ollut vastannut.
Kolme päivää kului, surullisina ja painostavina. Satoi ja myrskysi lakkaamatta, joten he sairaalakäyntejä lukuunottamatta joutuivat pysyttelemään enimmäkseen sisällä. Niin oleskelivat nuo kolme ihmistä yhdessä tässä talossa, joka ei ollut koskaan ollut koti. Torkild ja Aksel karttoivat toisiaan mahdollisimman paljon, ja tavatessaan toisensa aterioilla tai kulkiessaan yhtä matkaa sairaalaan he puhelivat vain isän tilasta, Doriksen vaitiolosta, kauheasta ilmasta ja muusta sellaisesta —.
Torkildille oli tämä vierailu sanomattoman painostava. Kaupungissa makasi hänen isänsä kuolemaisillaan — lääkäri antoi hyvin vähän toiveita. Ja poika etsi turhaan sydämestään mitään kiintymyksentapaista tätä isää kohtaan. Vaikka Torkild uskoikin hänen pitäneen lapsistaan jollakin tavalla — niin sittenkin oli kipeä, hiukan halveksiva säälin tunne ainoa, mitä Torkildilla oli hänelle annettavana: ei liene Ivar Christiansen saanut omasta kohdastaankaan suuria elämältä, joka hänen nyt oli jätettävä, ja vielä vähemmän hän oli osannut antaa lapsilleen.
Ja sitten tuo veli, jota hän ei ollut koskaan tuntenut veljeksi, joka nyt oli vieras mies, jonka kanssa hän oli tapellut. Akselille merkitsi isä kai vielä vähemmän kuin hänelle. Nyt oli tämä kuolinvuode tuonut heidät yhteen — jonkinlainen säädyllisyydentunne johti heidät yhdessä olemaan läsnä tämän perheen irvikuvan hajoamistilaisuudessa.
Säädyllisyyden vuoksi he kumpikin puhuivat isän talosta kotinaan. Itse hän nukkui vanhassa huoneessaan — siinä huoneessa, missä hänen äitinsä oli kuollut kerran äärettömän kauan sitten — siinä nukkuivat nyt hän ja Rose. Ja soveliaisuussyistä hän kutsui Rosea vaimokseen — soveliaisuussyistä ja muistakin syistä, jotka totisesti eivät olleet erikoisen soveliaita.
Koskaan ennen ei hän ollut tuntenut niin selvästi kuin nyt, että vaimokseen hän ei ollut onnistunut tekemään Rosea. Rakastajattarekseen hän oli saanut hänet voitetuksi vähäksi aikaa — hän jäi sellaisena olemaan tottumuksesta ja koska ei kummallakaan heistä ollut rohkeutta rikkoa suhdetta. Vielä ei kumpikaan ollut puhunut siitä, vaikka he tiesivät, ettei se voinut kestää. Mutta että asia oli niin, sen Torkild tunsi nyt selvemmin kuin koskaan ennen. Sillä nämä päivät näyttivät hänelle entistä selvemmin, että hän itse ja hänen asiansa eivät liikuttaneet Rosea —.