* * * * *
He olivat vieraantuneet tavasta puhella keskenään, Torkild ja Rose, niin että heistä nyt olisi tuntunut ujostuttavan oudolta, jos he olisivat koettaneet puhella keskenään niinkuin muinoin ennen naimisiinmenoaan. Siitä se johtui, eikä välinpitämättömyydestä, että Rose karttoi häntä ja puhui muista asioista kuin siitä, mitä he molemmat ajattelivat, silloin kun he olivat yhdessä nykyään. Roseenkin teki tämä oleskelu hänen miehensä lapsuudenkodissa valtavan vaikutuksen, mutta hän oli etääntynyt liian kauas Torkildista voidakseen ruveta siitä puhumaan, sitäkin enemmän kun kaikessa tässä oli hänelle jotakin käsittämätöntä ja luonnottoman liikuttavaa. Hän näki, etteivät kuolevan miehen kaksi poikaa surreet isänsä menettämistä, vaan sitä, ettei heillä ollut isää menetettävänä; hän tunsi, että veljesten kesken vallitsi niin kireä ja katkera tunne, ettei edes suru siitä, mistä he kumpikin olivat jääneet osattomiksi, voinut lähentää heitä toisiinsa. — Ja lisäksi täällä, missä kaikki muistutti hänen ja Torkildin nuoruudesta, heidän lapsuudenajoilta juontuvasta ystävyydestään, tuntui Rosesta Torkildin vaiteliaisuus ja umpimielinen käytös häntä kohtaan kaksinverroin loukkaavalta, ja katkerammalla mielellä kuin koskaan ennen hän ajatteli, mitä heidän avioliittonsa oli tuhonnut heiltä molemmilta, ja hänen käytöksensä Torkildia kohtaan tuli kylmemmäksi ja vieraammaksi kuin hän itse tiesi tai olisi tahtonutkaan —.
* * * * *
Neljännen päivän iltana ajoivat vaunut pihaan. Kun he tulivat käytävään, Rose keittiöstä, Torkild arkihuoneesta ja Aksel omasta huoneestaan yläkerrasta, tapasivat he siellä Doriksen. Tämä juoksi heti Torkildin luo, heittäytyi häntä vastaan ja purskahti rajuun itkuun.
Torkild sai viedyksi hänet huoneeseen, mutta kun hän aikoi lähteä ulos maksamaan ajurille, pani Doris vastaan — ajurin piti odottaa; hän ajaisi samaa tietä kaupunkiin käydäkseen katsomassa isää. Vasta puhuttuaan telefonissa lääkärin kanssa sai Torkild hänet käsittämään, että sairaalassakäynti oli mahdotonta näin myöhään illalla, ja hän taipui vihdoinkin juomaan teetä ja haukkaamaan vähän illallista, jonka Rose oli hänelle laittanut.
Aksel siirtyi arkihuoneeseen; toiset istuivat Doriksen luona tämän syödessä. Hän oli lähtenyt Jyllannista edellisenä iltana — oli ollut siellä vierailemassa joidenkin ystävien luona — ei ollut nukkunut ollenkaan koko yönä ja oli aamulla jatkanut matkaansa edelleen Kööpenhaminasta — kolmannessa luokassa koko matkan. Hän oli väsyneen ja kuluneen näköinen, vaikutti hirveän järkyttyneeltä, itki lakkaamatta ja puhui isästään intohimoisen hellin sanoin.
— Niin. Ei edes sitäkään hän ollut muistanut, ajatteli Torkild. Dorishan piti heidän isästään, hän oli ainoa lapsista, joka koskaan oli kiintynyt isään. Torkild oli unohtanut senkin — niinkuin oli puolittain unohtanut sisarensakin viime vuosina. — Doris ei ollut koskaan vastannut hänen kirjeisiinsä — joten hän oli lakannut kirjoittamasta, kunnes kirjeenvaihto supistui jokseenkin yksinomaan joulu- ja syntymäpäivätervehdyksiin, eikä Torkild ollut huolehtinut siitä sen enempää. Dorishan kirjoitti ansaitsevansa hyvin laulutunneillaan, Torkild tiesi hänellä olevan runsaasti sukulaisia Kööpenhaminassa ja paljon ystäviä — ja siksi hän ei ollut välittänyt ottaa sen paremmin selvää siitä, miten sisaren asiat muuten olivat.
— Nyt se oli myöhäistä. Torkild istui ja katseli tuota nuorta tyttöä, jonka puku oli perin avokaulainen ja perin uusmuotinen, tukka taidokkaasti laitettu, harjattu ja ikäänkuin tomutettu hiusverkon alla. Hipiä oli harmaa puuterin alta, suun piirteet kuluneet ja veltot, silmien alustat ruskeat ja ryppyiset. — Torkild ei ollut nähnyt häntä sittenkuin häämatkallaan Kööpenhaminassa kaksi ja puoli vuotta sitten. Silloinkin hän oli kyllä pannut merkille, että Doris pukeutui silmiinpistävästi, ja hänen käytöksensä kaduilla ja kahviloissa harmitti häntä, se ei ollut lähimainkaan sopivaa. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että nuo olivat sisaren puolelta vain kujeita, joita hän lapsellisuudessaan luuli hauskoiksi ja veikeiksi. Mutta olihan hänellä työtä yllinkyllin, sukulaisia joukoittain, eikähän hän enää mikään lapsikaan ollut — kyllä hän pitäisi varansa. — Nyt saattoi kuka hyvänsä nähdä — ainakin jokainen mies — ettei hän ollut sellainen, joka oli pitänyt varansa.
Niin pian kuin Doris oli saanut vähän teetä ja ruokaa, sanoi hän hyvää yötä veljilleen ja meni Rosen kanssa yläkertaan huoneeseensa.
Palvelijatar oli mennyt makuulle jo kauan sitten; Torkild korjasi pöydän vaimonsa puolesta ja otti myös Doriksen päällysvaatteet, jotka olivat jääneet virumaan sohvalle, ripustaakseen ne kuivamaan. Aksel tuli arkihuoneen ovelle, kun Torkild seisoi Doriksen hattu kädessään — se oli pieni tulipunainen samettikypäri, josta valtava röyhy sinipunaisia märkiä strutsinsulkia riippui taaksepäin.