* * * * *
Seuraavana aamuna menivät Doris ja Torkild yhdessä sairaalaan. Isä nukkui, ja heidän istuessaan hänen luonaan hän nukahti kuolemaan.
Torkild olisi tahtonut ottaa ajurin kotimatkalle, mutta Doris halusi kävellä. Ja niin he tarpoivat käsikynkässä vanhaa tuttua tietä syyssateessa ja liejussa. Doris itki herkeämättä.
"Hän on kaivannut minua. Voit olla varma, että isä on kaivannut minua. Hän tiesi hyvin, että minä olin ainoa meistä, joka pidin hänestä. Oi kuinka minä kadun — kuinka minä kadun, etten matkustanut kotiin ennemmin — aina iltapäivään saakka toissapäivänä en tiennyt, lähtisinkö matkalle —. En uskaltanut —.
"— Oi kuinka minä kadun. Isä — hän olisi kyllä ymmärtänyt. Hän ei olisi sanonut mitään. Hän olisi kyllä ymmärtänyt sen, hän — minulla on kai oikeus elää omaa elämääni niinkuin tahdon —"
Heidän täytyi pysähtyä ja mennä tiepuoleen. Maalaisrattaat ajoivat heidän ohitseen roiskuttaen liejua heidän päälleen.
"Minä rakastin isää — senkin vuoksi, että hänellä oli rohkeutta elää elämäänsä oman mielensä mukaan — piittaamatta muista. Onhan kai ihmisen pyhin oikeus elää omaa elämäänsä —."
"Ei", sanoi Torkild painavasti. "Siihen ei kenelläkään ihmisellä ole oikeutta. Sillä ei kukaan voi elää omaa elämäänsä kajoamatta toisten elämään."
"Minuako sinä ajattelet?" kysyi sisar sotaisesti.
"En." Torkild pisti hänen käsivartensa jälleen kainaloonsa. "Minä ajattelin itseäni —."