Rose istui tuokion liikkumatonna. Häntä värisytti, jopa peloittikin. Se oli jotenkuten niin uskomatonta, ei kukaan ollut koskaan rohjennut sitä, hän ei ollut koskaan pitänyt mahdollisenakaan, että kukaan rohkenisi sitä hänen suhteensa — ja nyt hän aavisti hämärästi, että Aksel aikoi puhua asioista, joiden kuuleminen tuntui hänestä loukkaukselta.
"Oletko unohtanut, että olen naimisissa?" kysyi Rose pakottautuen puhumaan tasaisesti ja tyynesti. "Minun mielestäni sen pitäisi riittää sinulle. Ettei minun tarvitsisi muistuttaa sinulle olevani naimisissa veljesi kanssa."
"Tarkoitatko todellakin", sanoi Aksel hitaasti, "että jompikumpi meistä, Torkild tai minä, on saanut tuntea, että me olemme veljekset? Sehän siinä juuri onkin, Rose — veli, kaikki mitä se sana voisi merkitä, se on meiltä riistetty. Ne samat kaksi ihmistä, jotka laittoivat meidät molemmat — ja myöskin Doriksen — maailmaan, kielsivät meiltä kodin ja sisarukset ja isänrakkauden ja äidinrakkauden ja turvan ja lapsuudenonnen. Yhteinen onnettomuus meille kaikille kolmelle, siinä on kaikki mitä meillä on ollut yhteistä. Kun me kolme sisarusta opimme tuntemaan toisemme, olimme täysikasvuisia. Kun me vihdoinkin kohtasimme toisemme jälleen isämme talossa, olimme yhtä vieraita toisillemme — minä ainakin olin sisaruksilleni — kuin kolme sutta, jotka sattuvat putoamaan samaan sudenkuoppaan —"
"Niin, minä ymmärrän sen kyllä", sanoi Rose hiljaa. Hänen ensimmäinen kuohahtava vihansa oli vaihtunut myötätunnoksi Akselin puhuessa.
"Ymmärrätkö, kuinka mahdotonta on sellaisissa olosuhteissa vaatia, että
Torkildin ja minun olisi tunnettava veljellisyyttä toisiamme kohtaan.
Hän ei ole, herra nähköön, tuntenut sitä koskaan, hänkään —"
"Siinä minä luulen sinun erehtyvän", sanoi Rose hiljaa. "Torkildilla on hyvin paljon perhetunnetta — kaikesta huolimatta, kun ei kerran sekään, mitä äsken mainitsit, ole voinut kiskoa sitä irti hänestä. Minä olen varma siitä, että Torkild hyvin mielellään olisi suonut teidän suhteenne muodostuvan aivan toisenlaiseksi. — Ja hän on aina kaivannut juuri kotia —"
"Niin olen minäkin tehnyt, Rose", keskeytti Aksel. "Ja tiedätkö, minkä vuoksi meidän oli mahdotonta tulla ystäviksi? Sinun vuoksesi! Sinä kuljit siellä sudenkuopassa — kauniina ja rauhallisena ja lempeänä ja terveenä. Sinulla oli kaikkea sitä, mitä me kaipasimme, kyky antaa meille juuri kaikkea mitä halusimme. Sinä tulit kodista, sen huomasi kaikista pienimmistäkin seikoista sinussa — minne sinä menit, siellä oli koti, jota sinä rakastit, sillä koti oli sinussa — ja meistä kahdesta veljeksestä tuli vain kaksi miestä, jotka taistelevat samasta naisesta —"
Rose pudisti päätään:
"Tuon, mitä sinä nyt sanot, en voi nähdä pitävän paikkaansa. Muun muassa siitä syystä, että kului puolitoista vuotta aikaa sinun kosinnastasi siihen, kun Torkild ja minä menimme kihloihin. Ja koko sinä aikana emme me kaksi tavanneet toisiamme ainoatakaan kertaa. Niin että sinä ainakin luovutit kiistakentän Torkildille ilman erikoisempaa vastarintaa —"
"Tahdotko sanoa, että minulla olisi ollut joitakin mahdollisuuksia?" kysyi Aksel käheästi.