"Menetkö? Vai onko minun soitettava ja annettava heittää sinut ulos?"
Aksel vei hitaasti käden poskelleen. Hänen silmiensä ilme vaihtui — ne muistuttivat juuri heränneen lapsen silmiä.
"Sinäkin lyöt minua", sanoi hän hiljaa, kuin ihmettelevällä surulla.
Rose ei liikahtanut.
Aksel seisoi vielä hetken. Sitten hän kääntyi ovea kohti, aukaisi sen ja meni hiljaa ulos katsomatta taaksensa.
* * * * *
Jäätyään yksin Rose heti lysähti pöytää vasten itkun nyyhkytyksissä. Nyt jälkeenpäin hän vapisi koko ruumiiltaan mielenliikutuksesta. Oli kuin hänelle olisi tapahtunut onnettomuus, jonka kantavuutta hän ei vielä täysin voinut tajuta —.
Hänen voimakkain ja kirpein tunteensa oli häpeä. Epäselvästi oli hänellä sellainen vaikutus, että hän oli ollut miehelleen uskoton. Mitä hän itse oli sanonut — ja mitä Aksel oli sanonut — sitä ei hän enää niin tarkkaan muistanut. Hän tiesi vain antaneensa ilmi jotakin — tietämättä oikein mitä tai minkä verran. Mutta hän oli myöntänyt — itselleen ja Akselille — ettei hän rakastanut Torkildia. Että hänen avioliittonsa oli alkanut kevytmielisyydessä, sattumalta — ja oli päätynyt onnettomuuteen. Että hän oli ilmaissut sen, se oli kai uskottomuutta — ja vielä sellaiselle miehelle, jota hän itse löi naamaan, ja oli vielä iloinen, että oli lyönyt —.
Ja sen karvaan häpeän takana, että hän siten oli paljastanut avioliittonsa, hämärsi hänelle itse sen asian merkitys, jonka hän oli myöntänyt. Ja senjälkeen tuska — tuska paluusta jälleen kotiin Torkildin luo.
Pitkän ajan kuluttua hän tyynnytti mielensä, riisuutui nopeasti ja meni vuoteeseen. Mutta hän makasi saamatta unta. Katkelmia ja kappaleita siitä, mitä Aksel oli sanonut ja mitä hän itse oli vastannut, kummitteli edelleen hänen aivoissaan. Se oli totta, mitä Aksel oli sanonut — hän ei ollut koskaan rakastanut Torkildia. Ja tuo totuus oli kaksinverroin kauheampi siksi, että hänen oli täytynyt kuulla se mieheltä, jota hän halveksi, miehensä vihamieheltä — eikä hänellä ollut ollut mitään siihen vastattavana.