"Niin. Se on nyt lopussa." Mary lysähti lattialle ja nyyhkytti pää ruokasalintuolin nahkaistuinta vasten. "Lopussa, niin. Minun ihmeellinen elämänunelmani", kuiskasi hän sortuneesta. Ja Rose, joka oli noussut pystyyn ja mennyt toisen luo, tunsi osanottonsa kutistuvan kokoon hyvin pieneksi.
"Oi Rose — jospa tietäisit, millaista oloni on ollut! Oi, niin pahaa, niin pahaa! Aina varhaisesta kesästä asti. Kuinka minua on loukattu! Sinä tiedät, kuinka minä rakastin Halsteinia. Kaikkeni olin halukas uhraamaan hänen tähtensä — ilomielin! Ja nyt hän on viskannut minut luotaan kuin kuluneen rääsyn — oi jumala, kuinka olen epätoivoissani!"
Rose silitti hänen hiuksiaan:
"Herra jumala — Mary-raukkani!"
Mary Lied nousi pystyyn ja puristi Rosen kättä:
"Niin — Mary-raukka, niin. Kaikki unelmat särkyneet! Köyhä harmaa arkipäiväisyys jälleen iänikuisesti. Finn Lied ja Fensal jälleen —."
"Aiotko — muuttaa takaisin sinne sitten?"
Mary itki jälleen:
"Eihän minulla ole mitään muuta paikkaa maailmassa, mihin mennä —"
"Mutta työsi, Mary —. Nythän sinä olit alkanut luoda itsellesi itsenäistä asemaa — jota aina olet kaivannut. Ethän toki jätä kaikkea sikseen — palataksesi miehesi luo, josta et pidä. Sinähän olet saanut vapautesi — onhan se sentään aina jotakin —."