"Vapauteni." Mary hymyili synkästi. "Vapauteni — kuolla nälkään — jos en tahdo mennä kadulle. Työni — tiedätkö, kuinka halpamainen Halstein on ollut minua kohtaan?
"Hän toimitti minut potkituksi pois sanomalehdestä — otti minulta pois työ-vähäiseni. Ei silti, että minä olisin voinut elää sillä. Minä olen nyt kerta kaikkiaan ylellisyysihminen, taiteilijaluonne, ja luonteelleen täytyy ihmisen olla uskollinen. — Mutta niin vähäistä kuin se olikin, oli sekin minulta otettava. Oi ei, minä olen alistunut — luopunut työstäni samalla kuin rakkaudestani. Toistaiseksi ainakin. En jaksa enää kulkea kerjäläisenä kustantajan luota toisen luo. Taidearvostelijan luota toisen luo — yksi tahtoo minua pyyhkimään tämän ja muuttamaan tuon, toinen sanoo, että minun on muutettava tämä ja jätettävä pois tuo — kunnes en voi enää löytää omaa sieluani lainkaan siitä, mitä olen kirjoittanut sydänverelläni. Siihen minun kirjani ovat jumaliste liian hyvät. Se on pelkuruutta, näetkös. Täällä meillä näet pelätään vapaata ja totuudellista ja rohkeaa teosta, sen sanon sinulle. Kunpa aavistaisit, kuinka pelkureita ne ovat, nuo kustantajat — koko konkkaronkka!
"Ah ei — minulle oli vain yksi ainoa paikka maailmassa avoinna — lasteni luona! Turvauduin siihen."
"Entä miehesi — Lied nimittäin?" kysyi Rose viileästi.
"Niin mieheni. Finn Lied. Tiedätkö — yhden tuokion kestämän minä uskoin häneen. Uskoin, että Finn oli suurempi kuin olin luullut. Se oli silloin kun tulin hänen luokseen ja sanoin kaiken. Kaiken minä tunnustin — joka hiukan ja rahdun. Avoimesti ja rehellisesti sanoin Finnille, että olin kuulunut Halstein Petersenille ruumiineni sieluineni, koska olin rakastanut häntä täydestä sydämestäni —."
"Se ei liene kovin yllättänyt häntä", huomautti Rose. "Kun kerran olette asuneet yhdessä lähes puoli vuotta."
"Eipä tietenkään." Mary katsoi häneen ivallisesti. "Onhan useimmille kunnon ihmisille kaikki sanottu sillä — mies ja nainen ovat asuneet yhdessä joitakin kuukausia — siis he ovat eläneet yhdessä; te ette luonnollisesti voi ajatellakaan, että suhteessa voi olla mystiikkaa. Minä voisin — no, mutta asia nyt ei koske sitä. Minä en siis kieltänyt mitään — sanoin, että olin kuulunut Halsteinille ja että sen ihmeellisen jälkeen, mitä olin elänyt hänen sylissään, en ikinä jaksaisi kuulua toiselle miehelle — en pitkiin, pitkiin aikoihin ainakaan. Mutta minä pyysin saada tulla takaisin lasteni luo, jotta he eivät kasvaisi ilman kotia — sillä ei ole kotia ilman äitiä. Äiti on samaa kuin koti. Ja Finn suostui ehtoihini —."
"Niin minustakin. Kuten sanoin sinulle — minä aloin uskoa, että hän oli suurempi kuin olin luullut. Ajattelin jo, että ehkä voisi vielä tulla se päivä, jolloin huomaisin rakastavani häntä —. Mutta nytpä saat kuulla —.
"Sehän on jalomielistä", sanoi Rose.
"— Siirrätin sänkyni lastenkamariin ja nukuin siellä yöt. Mutta ei ollut mennyt viikkoakaan — kuusi päivää oli sitä kestänyt, sillä se oli lauantaita vasten yöllä, niin Finn tuli sinne minun luokseni. Minä en tahtonut — muistutin hänelle sopimustamme, sanoin tulleeni hänen luokseen täydessä luottamuksessa, vetosin hänen kunniantuntoonsa. — No, hän lähti sitten vihdoinkin. Mutta senjälkeen ei minulla ole ollut rauhaa yöllä eikä päivällä, hän kiduttaa ja piinaa ja ahdistaa minua, että antaisin perään —."