Hän koetti istua ompelemaan, mutta ei jaksanut. Ja hän alkoi kuljeksia ympäriinsä huoneissa.
— Eihän se häntä liikuttanut. Kaikki tuo vastenmielinen tuttavallisuus, kaikki tuo lika, mitä hänen eteensä oli levitetty. Tuntui kuin se olisi takertunut häneen, niin ettei hän koskaan voisi saada sitä pois itsestään. — Mutta eihän se minua liikuta — mitä minulla on Maryn tai Akselin kanssa tekemistä!
Tuntien epäselvää tarvetta tehdä jotakin, saada se karkoitetuksi luotaan, hän meni äkkiä ompelukorinsa luo. Hänellä oli siellä Akselin valokuva, jonka tämä oli lähettänyt hänelle heidän avioliittonsa ensimmäisenä talvena, kun hän vielä kävi heillä; sitten se oli jäänyt sinne ajelehtimaan. Hän löysi kuvan ja repi sen pieniksi palasiksi.
Se oli pieni pehmustettu ompelukori; Doris oli laittanut sen hänen ripillepääsypäiväkseen. Pohjalla pienen tikatun silkkityynyn alla oli kokoontaitettu pikkulapsenpaita, joka ei ollut tullut ihan valmiiksi. Rose otti sen esiin ja katseli sitä. Oi pikku pojuni, minun pikku pojuni —. Oi herra jumala, jos olisin saanut pitää sinut — suloinen pikku poikaseni, pieni ihana äidin sydänkäpynen —. Hän itki hiljaa ja avuttoman epätoivoisena ompelukorinsa ääressä.
Hetken kuluttua hän alkoi koneellisesti penkoa sitä jälleen. Siellä oli kaikenmoista pikku tavaraa. Pieni vihreä nahkakantinen kirja — Shelleyn runot. Hän oli saanut sen Torkildilta kymmenen vuotta takaperin. Siinä oli siellä täällä Torkildin alleviivaamia paikkoja:
One word is too often profaned
for me to profane it,
one feeling too falsely disdained
for thee to disdain it. —
(Sanaa liiaksi liattua likaamaan en käy, tunne monesti halveksittu tyhjält' sulle ei näy.)
Oi, Torkild ja koko heidän nuoruutensa! Kuinka hän kaipasi kaikkea sitä. — Heidän naimisissaolonsa ensi aikaa —.
Hänet valtasi äkkiä kuin tukahduttava tuska. Se ei voinut olla ohi — he eivät olleet voineet tuhlata pois kaikkea sitä paljoa, mikä heillä oli ollut yhteistä. Ei voinut olla totta, ettei Torkild enää rakastanut häntä — ettei hän rakastanut Torkildia — että nyt oli heidän väliltään kaikki lopussa ja tie pystyssä. Se täytyi voida korjata, kaikki mitä oli mennyt hullulle tolalle. Kun hän ajatteli kaikkea sitä iljettävää, mitä hän juuri oli nähnyt — niin hän tunsi selvästi, että ainoastaan Torkildille hän kuului. Torkild, hän ei ollut sellainen —.
Herra jumala — ja mistä kaikesta hän oli tuolloin tällöin syyttänyt Torkildia sydämessään. Sehän oli mielettömyyttä. Mitä häneltä oli puuttunut heidän yhdyselämässään —. Ei muuta kuin sitä, mitä hän itse ei voinut antaa — ei ollut viitsinyt antaa. Hän ei ollut viitsinyt ponnistaa, päästää itseään näkyvistään. Tuolloin tällöin, kun Torkild oli temmannut hänet valtoihinsa, silloinhan hän oli ollut onnellinen. Mutta aina palasi hän takaisin vanhaan itsetutkisteluun ja itsekeskitykseen — ja siitä hän oli soimannut Torkildia —.