— Ja sitten se ei ollut ollut poissa hänen ajatuksistaan koko päivänä.
Hän oli vakuuttanut itselleen — olihan Rosella ja Akselilla voinut olla yhtä ja toista puhuttavaa — talon myynnistä tai Doriksesta esimerkiksi. — Oli piittaamatonta Akselin puolelta, ajattelematonta Rosen puolelta pitää sellaista neuvottelua keskellä yötä. Mutta tietysti ei kumpikaan heistä ollut ajatellut mahdolliseksi, että joku panisi sitä merkille, saatikka selittäisi sitä niin alhaisella tavalla —.
— Nyt sen jälkeen kun hän oli nähnyt tuon rikkirevityn valokuvan —.
Mutta minähän en epäile häntä. Jos kysyisin häneltä, niin tiedän, että hän voisi antaa minulle selityksen, joka tekisi lopun tästä sietämättömästä. Mutta sitä en tule koskaan tekemään. Mennä Rosen luo ja sanoa: olen saanut kirjeen eräältä, joka ei uskalla sanoa nimeään — selitä se, puhdistaudu siitä, mistä sellainen sinua syyttää — ei ikinä. Sitä kidutusta ei maailmassa ole, josta tahtoisin vapautua sellaisella hinnalla.
Jos tekisin sen — jos hänen täytyisi ajatella, että olin kuunnellut tuollaisen heittiön sanoja, epäillyt hänen kunniallisuuttaan silmänräpäyksenkään ajan — niin, silloin kai olisi kaikki lopussa.
Lopussa yhtä varmasti, kuin kaiken täytyisi olla lopussa, jos Rose olisi pettänyt minut.
Ei siis mitään pääsyä tästä.
Mutta —. Minä en usko häneen siis täydellisesti, kun voin kärsiä siitä niin kauheasti. Jos olisin saanut sellaisen kirjeen kaksi vuotta sitten, tai vain vuosi sitten — olisin tullut yhtä kuohuksiin, mutta en olisi tuntenut sellaista kauheaa tuskaa ja voimattomuutta kuin nyt —.
— Varmasti hän uskoi Roseen. — Tuo Rose, jonka hän oli tuntenut, jota hän oli rakastanut siitä saakka kun tuli täysikasvuiseksi — hän voisi yhtä hyvin epäillä auringon kirkkautta kuin Rosen rehellisyyttä ja tahrattomuutta —.
— Mutta hän ei tuntenut Rosea nyt enää niin hyvin kuin silloin. Tuo nainen, jonka luo hän saattoi mennä ja ottaa hänet syliinsä tänä yönä, jos tahtoi — häntä hän ei tuntenut. Rose oli muuttunut heidän yhdyselämänsä varrella — eikä hän tiennyt millaiseksi. Nyt kun Rose antoi hänelle ihanaa ruumistaan niin paljon kuin hän tahtoi, nyt oli kuin hänen mielensä olisi ollut häneltä suljettu, hänestä tuntui, että Rose oli sulkenut häneltä olemuksensa, ovi ovelta, kunnes hän oli jäänyt aivan ulkopuolelle eikä tiennyt millaiselta hänen sielussaan näytti — paitsi että hän vain silloin tällöin aavisti, että siellä oli käynyt hävitys. Joten häntä nyt huimasi —.