Rose — hänen rakastettunsa, jonka hän oli tuntenut — hän olisi uskaltanut henkensä ja sielunsa pantiksi siitä, että hän oli puhdas ja hyvä kuin aamuhetki. Rose tuolla sisällä, hänen vaimonsa — oi, varmasti hän uskoi häneen. Oli vain tuo pieni, kiusaava, kalvava ajatus, jonka alla hän vaikeroi.
Hän luotti Roseen. Mutta ei niinkuin entisinä aikoina, jolloin jokainen epäilyksen varjokin olisi tuntunut hänestä inhoittavalta ja naurettavalta mielettömyydeltä. — Minä uskon häneen kyllä. Mutta minä en tunne häntä enää —.
Hänen ovelleen koputettiin hiljaa. Rose avasi sen ja tuli sisään. Hän jäi seisomaan hetkeksi kuin kahdenvaiheilla ja katsoi Torkildiin, joka oli noussut seisomaan, mutta ei liikahtanutkaan tullakseen häntä vastaan.
Sitten Rose meni nopeasti hänen luokseen.
"Sinä et sanonut minulle kunnollisesti hyvää yötä, Torkild". Hänen poskensa lehahtivat punaisiksi ja hän pani kätensä Torkildin olkapäille. "Luulin, että aioit tulla minun luokseni. — Siitä on niin kauan, kun viimeksi olit", sanoi hän hiljaa taivuttaen päänsä alas.
Torkild näki hänen olevan yövaatteisillaan, aamunuttu yllä, ja hiukset olivat palmikoilla pitkin selkää.
"Torkild — oletko vihainen minulle jostakin?" kuiskasi hän, kun ei saanut vastausta.
"En", sanoi Torkild hiljaa kuten toinenkin. "Minkätähden olisin vihainen sinulle?"
Hän laski kätensä Rosen käsivarsille, ja he seisoivat siten hetken aikaa — ikäänkuin toinen olisi pitänyt toista ulohtaalla itsestään, ja katsoivat tutkivasti toisiinsa.
"Voisihan sinulla olla montakin syytä olla tyytymätön minuun", sanoi
Rose painaen päänsä alas.