"Etkö ymmärrä sitä", sanoi Torkild hillityn kiihkeästi, "että minulle saattoi merkitä jotakin se, millä silmällä minä katselisin omaa lastani? Oliko minun tunnettava häpeäväni sitä sydämessäni joka kerta kun se tulisi luottavaisena ja kauniina ja hellisi isäänsä? — Oliko minun ajateltava nähdessäni sinun hoitavan sitä — ei, että sinä ja lapsi olitte maailman kaunein näky ja minä onnellinen mies — vaan että laskuni piti paikkansa —"
"Oi, Torkild. Voit olla varma siitä, että olisit unohtanut kaikki nuo ajatuksesi, sitten kun olisimme saaneet lapsen —"
"Ehkä. Mutta sen olen ainakin oppinut lopulta — ettei pidä järjestää toimintaansa sen mukaan mitä tuntee eikä sen mukaan mitä arvelee itsensä tai jonkun toisen mahdollisesti tulevan tuntemaan joskus vastaisuudessa —
"Muuten —" hän naurahti lyhyeen ja koleasti. "Johdonmukaisempi en sentään ole ollut kuin että jos kohtalo olisi tahtonut —. Ja silloin minä varmaan olisin ollut kohtalolle sangen kiitollinen —"
Rose oli noussut seisomaan:
"Entä minä sitten? Etkö koskaan ajatellut minua —? Sinä, joka tiedät, kuinka minä iloitsin, kuinka kaivaten odotin pienen lapsemme tuloa. Kuinka äärettömän epätoivoinen olin sen kuolemasta! Onko sinulla mielestäsi oikeus riistää minulta paras, mitä elämä voi tarjota naiselle? Minä en ole luotu olemaan naimisissa ilman lapsia, minä — niin paljon sinun ainakin täytynee tuntea minua. Minun olisi pitänyt saada kokonainen pienokaisparvi ympärilleni —"
"Tietänethän kai", sanoi Torkild heikosti, "aina viime aikoihin asti —. Olen kyllä ajatellut — tai toivonut — väliemme muuttuvan toisenlaisiksi —"
"Oliko mielestäsi jotakin, joka viittasi siihen?" kysyi Rose ivallisesti.
Torkildin kasvot tulivat valkeiksi:
"Ei."