Jälleen he seisoivat ja tuijottivat toisiaan silmiin.
"Niin, Rose. Myönnän, että sinulla on oikeus soimata minua — loppumattomasti, loppumattomasti."
"En tullut tänne soimatakseni sinua", sanoi Rose äkkiä aivan toisella äänellä. "Ehkä on oikeutettua, että olet ajatellut ja tuntenut sillä tavoin. Vaikka minä en sitä ymmärräkään. Ymmärrän kuitenkin, että sinulla olisi voinut olla syytä muistuttaa minulle, että sinunkin tunteesi merkitsivät jotakin —. Sen minä juuri olenkin tullut käsittämään — sitä minä juuri aioin sanoakin sinulle — että minä olen ollut itsekäs naimisissa olomme aikana.
"Minä ymmärrän sen nyt, ettet sinä ole voinut olla onnellinen minun kanssani. Minun olisi tullut muistaa, että sinä olet niin herkkätunteinen — minä olen kai ikäänkuin tukevampaa tekoa. Minä olen ollut niin itseeni keskittynyt — sentähden ovat asiat menneet niin huonolle tolalle. Minun olisi pitänyt ajatella sensijaan sinua, koettaa ymmärtää, miten sinä katsot asioita, millä tavoin sinä tunnet —.
"Mutta minä luulen, etten ole enää sellainen. Olen varma, että meidän välimme muuttuvat nyt aivan toisenlaisiksi —"
Hän meni ja pani kätensä Torkildin kaulaan.
"Eikö totta — etkö sinäkin usko niin? Minä tahdon sitä nyt — kaikesta voimastani tahdon pyrkiä siihen, että sinä ja minä tulemme onnellisiksi."
Torkild irroitti hellävaroin Rosen kädet kaulastaan, mutta piti ne omissaan kysyessään hiukan surumielisesti hymyillen:
"Uskotko sen auttavan jotakin, että tahdot sitä?"
"Uskon kyllä." Rose puhui lujasti ja vakavasti. "Sillä minä uskon, että ihminen voi mitä tahtoo. Enkä minä usko, että yksikään avioliitto voi sujua hyvin, jolleivät molemmat ihmiset tahdo sitä ja pyri siihen kaikin voimin. Vaikka rakastaisivat toisiaan kuinka paljon —"