"Oi Rose! Etkö sitten ymmärrä, etten minä sitä vaadi, että sinä parantaisit itsesi —."
"Minä en usko, että sinä rakastat minua enää", sanoi Rose äkkiä.
"Oi herra jumala, Rose!" Torkild hymyili hiukan.
"Ei, en usko. Jos niin tekisit, niin et kai niin pelkäisi saada välillemme sidettä, jota ei voitaisi katkaista. Silloin sinun kai täytyisi toivoa sitä enemmän kuin mitään muuta, joka voisi tehdä kotimme todelliseksi kodiksi. — Mutta sinä et olekaan tahtonut saada mitään kotia —."
Rose hillitsi itsensä, puhuen nyt melkoisen maltillisesti:
"Tunnevaikutuksia sinä olet tahtonut saada. Taivaan nimessä, minä luulen, että sellaiset kohtaukset kuin tämäniltainen antavat sinulle jonkinlaista sairaalloista tyydytystä. Sinä asetat meidät lavalle kuin teatterikappaleen henkilöt ja tarkkaat meidän molempien näyttelemistä —. Ja kun et saa asioita menemään niinkuin olet ajatellut edeltäpäin, niin soimaat minua —.
"— Ja nyt olet väsynyt —."
"Minä olen väsynyt", kuiskasi Torkild kuin tahdottomasti.
"— Mutta sinun täytyy tuntea minua kyllin paljon tietääksesi, että sellaista olemassaoloa minun on mahdoton kestää. Minä olen terve, elävä ihminen, etkä sinä voi vetää minua käyntiin kuin leikkikalua, enkä minä halua antaa repiä itseäni rikki, jotta sinä saisit nähdä, mitä minun sisälläni on —."
Tuokion ajan seisoivat molemmat vaiti.