"Mihin sinä sitten olet ajatellut sen loppuvan", kysyi Rose äkkiä, "— koko sen ajan, jolloin et ole tahtonut sidettä välillemme. Eroonko?"
Torkild hätkähti vavisten. Nyt se oli siis vihdoinkin tullut — oli sanottu tuo sana, jota hän ei ollut koskaan ajatuksissaan rohjennut lausua.
"En tahtonut", sanoi Torkild hiljaa, kasvot poispäin käännettyinä. "Kun ajattelin itsekseni, että se päivä voisi tulla, jolloin sinä ehkä katuisit — jolloin tuntisit itsesi niin vähän onnelliseksi minun luonani, että kaivaten ajattelisit poispääsyä kodistamme — silloin en tahtonut, että sinun täytyisi jäädä sen vuoksi, että täällä olisi muitakin kuin me — sellaisia, joita et voisi jättää —."
"Luuletko sitten, että olisin joutunut kaipaamaan pois täältä, jos täällä olisi ollut useampia kuin sinä ja minä —?
"Sinä olet siis todellisuudessa jo kauan pitänyt yhteiselämäämme — väliaikaisena liittona? Sinä olet siis kaikessa hiljaisuudessa olettanut, että jonakin päivänä minä haluaisin lähteä tieheni. Ja kuitenkin olet antanut minun elää kanssasi kuin mies ja vaimo —."
Torkild katsoi häneen sekunnin ajan — hänen kasvonsa värähtelivät.
"Mutta nyt sinä olet väsynyt leluusi — ja tahdot kernaasti, että juttu loppuisi —."
"Rose", kuiskasi Torkild miltei kuulumattomasti. "Rose, niin. Sinä olet saanut kylliksesi minusta. Tahdotko uskotella minulle, että jos vielä rakastit minua, niin otit minut vastaan siten, kun eräänä iltana tulin luoksesi ja annoin sinun huomata — ooh! Vähänpä minä olen oppinut ymmärtämään niinä vuosina, jotka olen ollut naimisissa kanssasi —. Että sinä rauhallisena kuljit punniten mahdollisuutta, että minä ehkä halusin lähteä luotasi — jonkun toisen luo —."
"Sinä menet liian pitkälle", mutisi Torkild epäselvästi. "Mutta sinä tiedustelet hyvin osaaottavasti, enkö voisi ajatella tulevani pitämään jostakin muusta toisella tavalla —. Sinä voit siis aivan rauhallisena ajatella minua toisen sylissä — niin kylliksesi sinä olet saanut minusta!"
"Mene omaan huoneeseesi —. Sinä et tiedä millä leikittelet."