Hän haparoi sänkyynsä sytyttämättä kynttilää. Ojentautuessaan viileiden lakanain väliin hän tajusi, että hänen ruumiinsa oli hellä kuin pahoinpitelyn jäljeltä. Ja häntä ihmetytti heikosti se, ettei vihan varjoakaan Torkildia kohtaan ollut hänen mielessään —.
Hänellä ei ollut ainoatakaan selkeää ajatusta aivoissaan. Ja hän tunsi, että oli ihanaa, ettei voinut ajatella tänä yönä.
Kyyneleet puhkesivat virtaamaan, hiljaa ja taukoamatta. Oli niin sanomattoman hyvä maata ja itkeä niin. Hän puristi hyvän, kylmän tyynyn poskeaan vasten ja itki itsensä nukuksiin.
XI.
Kun hän aamulla heräsi ja kaiken tapahtuneen muistot palasivat, tunsi hän ylivoimaista pelkoa ja ahdistusta. Tuokion ajan hänellä oli miltei vastustamaton halu paneutua maata, koettaa paeta takaisin uneen ja yöhön tuon päivän tieltä, jonka kohtaaminen häntä peloitti.
Huoneen valaistus vaikutti niin tavattomalta, omituisen häikäisevältä — oli tullut selkeä sää pitkän sadekauden jälkeen. Hän nousi ylös ja meni verannan ovelle — ilmassa oli sumua, mutta se oli himmeänkellertävää, ja taivas kuulsi vaaleansinisenä läpi; pienet omenapuut seisoivat ulkona kuin varjot, mutta niiden viimeiset repaleiset lehtien jäännökset näyttivät niin keltaisilta ja nurmikko niin viheriältä aamusumun läpi.
Torkild oli jo mennyt konttoriin, kun Rose tuli ruokasaliin. Hän istuutui pöydän ääreen ja kaatoi itselleen kahvia. Torkildin tyhjennetty kuppi oli pöydällä, hänen veitsessään oli vähän voita, ja lautasliina virui tuolilla hänen paikkansa vieressä.
Arkihuone oli nyt täynnä auringonpaistetta; Rose saattoi nähdä kokonaisen rivin kukkivia chrysantemumeja sen ikkunoissa, ja hän kuvitteli tuntevansa toiseen huoneeseen asti niiden hienon, eksoottisen tuoksun.
Tällä hetkellä tuntui hänestä niin kumman epätodelliselta kaikki se, mitä viime päivinä oli tapahtunut. Oli kuin hänen olisi pitänyt voida ravistaa se yltään — se ei ollut totta. Todellisuutta olivat rauhalliset huoneet, ne monet pienet velvollisuudet, joita hänellä oli edessään kaikiksi päivän tunneiksi, hiljaiset pienet tehtävät, joista hän piti ja jotka olivat häntä odottamassa määrätyssä järjestyksessään joka päivä —.
Mutta syvällä hänen sisässään oli tietoisuus, joka pusersi hänen sydäntään kokoon. Todellisuus oli jotakin toista. Oli tapahtunut jotakin, josta hän ei voinut päästä irti. Ihmiset, jotka olivat hänelle yhdentekeviä ja vieraita, olivat sattuneet lausumaan sanoja, jotka olivat uponneet häneen, pakottaneet hänet katsomaan toisin koko elämäänsä. Ei hyödyttänyt, jos hän tahtoikin työntää ne pois nyt — ne olivat menneet, mutta ne olivat tehneet tekonsa —.