Ja Torkild. He voivat koettaa elää edelleen toistensa kanssa niinkuin ennenkin — se olisi mahdotonta. Viime yö oli muuttanut kaiken. He olivat kulkeneet toistensa rinnalla täällä kotonaan ja olleet vaiti — he eivät voineet enää tehdä niin, sittenkuin he viime yönä olivat kääntyneet toisiaan vastaan, katsoneet toisiaan silmiin niinkuin viime yönä, puhuneet suunsa puhtaaksi toisilleen niinkuin viime yönä —.

Ja kuitenkin hän kaipasi Torkildia nyt — toisin kuin koskaan ennen. Oli kuin hän olisi puolittain pelännyt häntä — ja kuitenkin häntä veti hänen puoleensa ennen tuntemattomalla tavalla. Hänestä oli ikäänkuin hänelle tuttujen kasvojen takaa, joita hän luuli miehensä kasvoiksi, olisivat vilahtaneet toiset kasvot — sellaiset, joita Torkild ei ollut koskaan hänelle näyttänyt, ja oli viiltävän tuskallista ajatella, että noita kasvoja hän ei koskaan saisi tulla tuntemaan. Hän tunsi, että oli niin sanomattoman paljon sellaista, mikä olisi voinut olla. Ja nyt se oli myöhäistä.

Pian tulisi se päivä, jolloin nuo monet pienet tehtävät eivät enää odottaisi häntä. Eikä hän luovuttaisi niitä toisellekaan. Ne lakkaisivat olemasta kerrassaan. Tämä heidän kotinsa lakkaisi olemasta — niinkuin epätodellinen lumekuva se hajoaisi ja häviäisi tyhjiin.

Hän meni arkihuoneeseen ja katseli chrysantemumkukkiaan, haisteli niitä ja otti käteensä kukkatertun toisensa jälkeen. Vaaleanpunaisia, ruskeita, keltaisia ja valkoisia — hänellä oli kaikkiaan kuusitoista ruukkua, pistokkaita, jotka hän itse oli kasvattanut kukista, jotka Torkild oli tuonut kaupungista viime syksynä ja toissa syksynä. Ja alhaalla suuressa valoisassa mankelikellarissa olivat hänen ruusunsa ja pelargoniansa hyllyillä, hyasintinsipulit lattialla suulleen käännettyjen laatikoiden alla; pienet pariisilaissipulit hän oli aikonut ottaa ylös hyödettäviksi ensi viikolla. Krookus- ja sinililjaruukut olivat kaivetut puutarhaan ja peitetyt lehdillä, ne olisivat pian tulleet muutettavaksi kellariin. Yläkerrassa hänen makuuhuoneessaan olivat mukulabegoniat sängyn alla kuivassa ja leppoisassa odottamassa omaa aikaansa. Hänellä oli varmaan lähemmäs sata kukkaruukkua, ja näinä vuosina hän oli hoitanut niitä, muuttanut niitä ikkunoista puutarhaan, puutarhasta kellariin ja ottanut ne jälleen esille hyödettäviksi —.

Hän tunsi kipeästi, kuinka tuskalliseksi kävisi jo heidän yhteiselämänsä pelkkien kehysten murtaminen. Ja hän muisti Mary Liedin sanoja — ei hänelläkään ollut halua lähteä pois kotoaan, takaisin vuokrasopukkaan ja konttoriin, vain siksi, ettei hän rakastanut Torkildia enää. Nöyryytettynä ja surumielisenä hän myönsi sen itselleen — Mary oli oikeassa.

* * * * *

Oli lauantai, joten Torkild pääsi konttorista jo kello kolme. Rose seisoi ruokasalin ikkunan luona, kun hän tuli, kääntyi ja vastasi, kun Torkild tervehti, mutta ei voinut katsoa häneen. Kun he olivat istuutuneet pöytään ja Rose ammensi lientä, huomasi hän kätensä olevan epävarman.

Torkild näytti ainakin siltä kuin ei olisi nähnyt sitä. Hän oli hirveän kalpea ja silmänalustat olivat tummat.

"Olen saanut kirjeen Dorikselta tänään", sanoi Torkild äkkiä hillitysti. "Voit lukea sen itse." Hän otti sen esiin ja ojensi Roselle.

"Siinähän on saksalainen postimerkki!"