"Koska sinä olet paljon tunteikkaampi kuin minä —", keskeytti Rose.
"Ei, ei se vain siitä tule, Rose. Taikka, minä olen ollut paljon tunteikkaampi, kuten sanot, koska olen tiennyt, että vastuu kaikesta oli minulla yksin. Sillä oikeastaan olin selvillä jo ennen kuin menimme naimisiin, kuinka hatarasti harkittu koko asia oli —.
"Kun sinä menit kihloihin minun kanssani, katsos, ymmärsin minä todellisuudessa hyvin, ettei sinun tunteissasi minua kohtaan ollut tapahtunut mitään äkillistä muutosta. Niin ei ollut — sinä vain toivoit, että olisi ollut niin. Sillä sinä olit niin tyytymätön siihen, millaiseksi elämäsi oli muodostunut, ja kaipasit niin kiihkeästi muutosta, että lopulta kuvittelit sen tulleen —."
"Kun minä silloin sanoin rakastavani sinua — ja minä uskoin sen itse — sinä et siis silloin uskonut sitä? Tai tiesit minun pettävän itseäni —."
"Niin, katsos, enhän tiennyt sitä niin varmasti kuin nyt siitä puhun. Se oli vain vaistomaista — minä en tuntenut onnea minään luonnollisena seuraamuksena, tunsin sen vain mahdollisuutena — ainoana, mikä minulle oli tarjoutunut tai koskaan tarjoutuisi. Voittaakseni sinut kokonaan omakseni, tarkoitan. Minähän rakastin sinua niin äärettömästi, senhän tiedät. — Ja minä uskoin, että ehkä sitten, kunhan tulimme naimisiin —.
"Jos olisin luottanut siihen, että sinä rakastit minua silloin, olisivat asiat ehkä menneet toisin. Sillä jos minulla ei olisi ollut tuota ikuista pientä epäilystä — tai pelkoa — sisimmässäni — niin ei minusta ehkä olisi koskaan tullut sellaista, jota sinä sanot niin herkkätunteiseksi. Se on kai totta, mitä sinä illalla sanoit — jonkunlainen sairaalloinen vietti on ajanut minua kerran toisensa jälkeen repimään ylös ja katsomaan, oliko se juurtunut. Vaikka tiesin hyvin, ettei mikään voi juurtua silloin —.
"Kaikki ne vuodet, joiden kuluessa olin rakastanut sinua turhaan, olivat näet tehneet vaikutuksensa minuun. Itse asiassa on minulta varmaan aina puuttunut itseluottamusta, milloin jotakin ratkaisevaa on ollut kysymyksessä. —"
"Mutta Torkild", sanoi Rose hiljaa. "Entä ne ajat, joita meillä sentään on ollut toisinaan — jolloin kaikki oli ikäänkuin sopusointuista välillämme — ja silloin oli ainakin minulla se vaikutelma, että sinä olit täysin onnellinen. Ja minusta tuntui itsestänikin sillä hetkellä, että minä myös olin onnellinen — ja että rakastin sinua. Oletko unohtanut sen?"
"Ah en. En ole unohtanut. Niin, minä olin onnellinen väliin. Mutta en koskaan niin, että olisin itse tullut siitä vakuutetuksi. Siitä, että nyt omistin sinut kokonaan, ymmärräthän. Vastavaikutus seurasi sitten aina ennemmin tai myöhemmin. Tunsin otteeni sinusta heltiävän."
"Minä tiedän sen", sanoi Rose hiljaa. "Sitä minä juuri tarkoitin, kun sanoin tahtovani tulla toisenlaiseksi. En tiedä — luulen sen olleen jonkinlaista henkistä turtumusta — velttoutta minun puoleltani. Joka kerta kun et sinä tehnyt meidän yhteiselämäämme iloiseksi ja juhlavaksi minulle — niin en minä tehnyt mitään sen säilyttämiseksi, mitä oli voitettu. Sitä minä tarkoitan, kun sanon, että nyt tahdon minäkin panna kaiken voimani liikkeelle, jotta sinä tulisit onnelliseksi minun kanssani —."